There is no such thing as free lunch

Ihmiset tuntuvat usein ajattelevan voivansa kokeilla positiivista vahvistamista tai ”naksuttelua” ja samalla jatkaa rinnalla entiseen malliin negatiivisesti vahvistaen (antavat systemaattisesti palautetta eläimen käytökselle lisäämällä eläimen elintilaan jotain epämiellyttävää ja vahvistamalla haluamaansa käyttäytymistä poistamalla tuon epämiellyttävän). Valitettavasti tällainen sekakäyttö ei toimi kaikilta osin, jolloin tehdään virheellinen johtopäätös, ettei positiivinen vahvistaminen toimi. Yritän nyt mutkan kautta pohtia syitä sille, miksi moni ”naksuttelua” kokeileva kohtaa ongelmia.

Tykkään tarkastella kouluttamista ikään kuin koulutuspelinä, jolla on säännöt. Eläin ei tietenkään lähtökohtaisesti tunne näitä sääntöjä, vaan ne tulee sille opettaa. Mielestäni kaikkein tärkein sääntö on:

Saat vahvisteen vasta, kun luovut siitä
ja teet käytöksen x. 
(x = kriteeri, jonka määrittelee kouluttaja)

Tämä sääntö on voimassa sekä koulutuksen alkuvaiheessa, kun vasta muokkaamme käytöstä, mutta myös siinä vaiheessa, kun lähdemme ottamaan käytöstä ärsykekontrolliin (vaihe, jossa eläin ei saakaan enää vahvistetta oma-aloitteisista käytöksistä, vaan sen on odotettava vihjettä). Luopuminen on ensimmäinen asia/sääntö, joka eläimelle kannattaa opettaa.

Aina kun kouluttaja koulutuspeliä pelatessaan muuttaa kriteeriä – palkkaa ei tipukaan enää samasta asiasta kuin aikaisemmin – tapahtuu eläimen turhautumista. Turhautuminen ja siihen liittyvät tunteet kuuluvat oppimiseen. Kuinka paljon turhaumaa ilmenee ja miten turhautuminen ilmenee, riippuu eläimen temperamentista ja oppimishistoriasta. Eläin voi luovuttaa, suuttua tai yrittää enemmän.

Jos kouluttajalla on käsissään eläin, jolle ei ole opetettu yllä mainittua sääntöä, se voi siis äärimmillään poistua paikalta tai tulla silmille. Koirien kanssa tämä ei useinkaan ole kouluttajan kannalta ongelma, mutta kun 700 kg painava hevonen alkaa osoittaa kiukustumisen merkkejä, voi se olla vaarallista. Oppimisen ja nousujohteisen kouluttamisen kannalta liiallinen turhautuminen on aina ongelma. Kriteerihyppäykset kannattaa näiden kärsimättömien ja kokemattomien oppijoiden kanssa pitää todella pieninä, vaatimustasoa kasvattaa todella pienin askelin, että saamme kasvatettua eläimen sinnikkyyttä ja impulssikontrollia. Itseluottamus, uskallus ja itsehillintä kasvavat eläimilläkin harjoittelun myötä.

Se, että eläin luovuttamisen tai kiukustumisen sijaan yrittää enemmän tai kokeilee jotain muuta, vaatii myös sitä, että eläin on opetettu käyttämään omia aivojaan. Koulutuspelin toinen sääntö:

Keksi itse mikä on x.

Ensiarvoisen tärkeää on, että eläimetkin NAUTTIVAT ongelmanratkaisusta, oivalluksen hetkistä. Tätä on tutkittu mm. lampailla ja todella mielenkiintoisia ovat myös Jaak Pankseppin esittämät ajatukset siitä, miten ”seeking system” (vrt. ”appetitive behaviours”) on eläimelle palkitsevampi tila kuin itse vahvisteen saavuttaminen (consummatory behaviours, jotkut puhuvat vielä nykyäänkin viettipäämäärän saavuttamisesta). Eli saalistaminen on palkitsevampaa kuin saaliin syöminen, ongelmanratkaisu on palkitsevampaa kuin sen avulla saavutettu primäärivahviste. Tämä selittyy sillä, että etsintävaiheessa kehossa erittyy dopamiinia, mikä on koukuttavampi hormoni kuin endorfiini, jota puolestaan erittyy esimerkiksi syödessä. Tarkastellessamme ongelmanratkaisua fysiologian kannalta, teemme siis positiivisessa vahvistamisessa eläimistä ongelmanratkaisunarkkareita, jotka rakastavat oppimista. Tätäkin tietysti voi pohtia eettiseltä kannalta, että onko sekään oikein.

Jotta eläin todella pystyy heittäytymään kokeilemiseen, sillä ei saa olla takaraivossaan rankaisun pelkoa. Ja se siellä väistämättä on, jos kouluttaja kuljettaa mukanaan systemaattisesti myös positiivista rankaisua. Jokainen P+ syö arvoa sekä kouluttamisen prosessilta että itse vahvisteelta. Ja huom! tällöin myös negatiiviselta rankaisulta = pettymys palkkion menettämisestä ei ole niin suuri.  Järjettömin kuulemani koulutusohje on se, että ensimmäistä, luopumista koskevaa sääntöä eläimelle opettaessa tulee käyttää taluttimesta nypyttämistä tai muuta positiivista rankaisua eläimen katsoessa vahvistetta, josta luopumista sille opetetaan.

Joillekin yksilöille myös negatiivinen rankaisu voi olla lannistava tai jopa musertava, joten ei senkään käyttäminen ole tie onneen. Kouluttajan tulee katsoa aina kokonaisuutta: yksilöä, sen temperamenttia ja oppimishistoriaa, sekä suhteuttaa ne kriteereihinsä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *