Perustaidot haltuun

 

Suojelua on tavattu lähteä kouluttamaan ”vietti” edellä.  Käytännössä se tarkoittaa sitä, että koirat ja ohjaajat säntäävät suoraa päätä tositoimiin: piiskat paukkuvat, räkä roiskuu ja tunnelma on katossa (juuri tuossa tunnelmassa on lajin viehätys!). Samalla saatetaan koirat ns. punaiselle alueelle ja tällaisissa harjoituksissa saatetaan viihtyä sangen pitkäänkin.

Pulmana on, että ”punaisella alueella” – korkeassa viretilassa – mm. adrenaliinin ja noradrenaliinin tasot ovat korkealla, mikä estää ja vähintäänkin hidastaa oppimista. Punaisella alueella ollessaan koiran keho huutaa ”taistele” (tai ”pakene”) ja järki sumenee, koska verenkierto suuntautuu sydämeen ja lihaksiin ja vähenee paitsi ruoansulatuksessa, myös niillä aivojen alueilla, joissa ajattelu ja ongelmanratkaisu tapahtuvat. Liian kiihtyneen koiran kouluttaminen on mahdotonta, levelit on pakko saada alemmaksi tavalla tai toisella, jotta saadaan tottelevaisuus ja hallinta mukaan suoritukseen.

Positiiviseen vahvistamiseen perustuvissa koulutustavoissa lähdetään tavoitteita kohden toista kautta. Ensin rakennetaan erilaisia perustaitoja ja -käytöksiä ja vasta sen jälkeen aletaan nostaa kierroksia. Eri kouluttajat ja maalimiehet korostavat hieman eri taitoja, vaikka paljon nousee luonnollisesti samojakin asioita. Itse olen törmännyt eri kouluttajien ja maalimiesten ohjauksessa seuraaviin perustaitoihin, jotka tulee siis olla hallussa ennen kuin päästään itse asiaan, lajinomaisiin harjoituksiin ja kiihkeään tunnelmaan.

  1. Leikkiminen ja kommunikointi ohjaajan kanssa.  Koiran pitää haluta olla ohjaajan kanssa, kokea yhdessä tekeminen turvalliseksi ja kannattavaksi. Koirakolla pitää olla hauskaa yhdessä.
  2. Luopuminen. Koiran tulee keskittyä ohjaajaan, vaikka vahviste on esillä eli pallo/patukka/tyyny/hiha on ohjaajan ja myöhemmin avustajan kädessä tai maassa. Käytän tästä termiä ”luopuminen”. Sitähän suojelu loppupeleissäkin on: paras palkinto tököttää tai kirmailee näkyvillä koko ajan ja silti koiran pitää hillitä itsensä. Pitää luopua vahvisteesta, että voi saada sen.  Jos koira ei malta tehdä tottelevaisuutta, kun vahviste lojuu maassa, se tuskin malttaa tehdä sitä maalimiehen ollessa näkyvillä.
  3. Pureminen. Koiralla pitää olla sekä halu purra että myös hyvä tekniikka eli vakaa ja syvä ote.
  4. Irrotus. Irrotuksen pitää olla sujuva: sen pitää onnistua erilaisista kohteista korkeassakin viretilassa ja etäällä ohjaajasta. Lisäksi sen on oltava koiran mielestä positiivinen asia.  Jos koira ei irrota ohjaajan kanssa leikkiessä puhtaasti, se ei taatusti tee sitä maalimieheltäkään.
  5. Oppimaan oppimisen taidot. Koiran pitää itse sekä uskaltaa että osata käyttää aivojaan, päätellä ja keksiä itse mikä on kannattavaa ja mikä ei. Koira on myös opetettava itse hakeutumaan viretilallisesti alueelle, jossa ajattelu ja oppiminen on mahdollista ja pysymään siellä.

Lähes poikkeuksetta kaikki positiiviseen vahvistamiseen perustuvat suojelukoulutukset ja -seminaarit ovat toistaiseksi alkaneet siten, että ensimmäisellä koulutuskerralla on todettu, että jokaisella koirakolla on puutteita jossakin em. perustaidoista.  Ja koska mitään korjataan harvoin päivässä jos kahdessakaan, koulutukset ja seminaarit ovat olleet alkuun perustaitojen kanssa pusaamista. Räkä ei ole roiskunut, eivätkä piiskat ole paukkuneet. Boring! Mutta elämä joskus on.

Itsehillintää ja sitoutumista vaaditaan myös ohjaajalta. Pitää malttaa tehdä niin sanotusti hyvät pohjat alle. Jos lähtee rönsyilemään liian varhain tai väärässä kohdassa liikaa lajinomaisiin harjoituksiin, jotka esimerkiksi viretilan ja irrotuksen suhteen ovat liian vaikeita koiralle, joutuu palaaman takaisin lähtöruutuun.  Ylläpitokoulutus on ikuisuusaihe ja taitolaji, sillä jokainen lajinomainen treeni voi vahingossa ja huomaamattakin keikauttaa vaakakuppia niin, että balanssia pitää hakea perustaitoihin uudelleen.

Fiksu, tyhmä vai tyhmistetty?

 

Hollantilainen työkoirakouluttaja Simon Prins kertoi luennollaan, että testatessaan koulutukseen otettavia hajutyöskentelykoiria, hän valitsee ne sopivasti tyhmät. Liian fiksut alkavat kuulemma helposti keksiä luovia ratkaisuja yllättävissä tilanteissa, joita elävässä elämässä riittää. Sopivan tyhmät sen sijaan toistavat todennäköisemmin hyväksi koettua (= koulutettua) toimintatapaa, vaikka ympäristötekijät muuttuisivatkin.

En nyt lähde avaamaan ja pohtimaan eläinten älykkyyttä, siitä voi lukea kirjoittamastani artikkelista Caniksesta 6/2016. Sen sijaan väitän, että koulutusmenetelmä voi tyhmistää fiksunkin eläimen. Tämän olen nähnyt selkeimmin hevosissa. Hevoskoulutuskulttuuriin ei ole kuulunut eläimen oma-aloitteisen toiminnan vahvistaminen. Päinvastoin, niiden koulutus on perustunut suurelta osin fyysiseen manipulointiin. Hevoset toimivat usein vain ja ainoastaan silloin, kun niille kerrotaan mitä niiden pitää tehdä.  Ja tämän ne kyllä sisäistävät elämänsä myötä. Itse havahduin tähän, kun tuskastuin vähän vanhempaan, selkeitä toimintaohjeita odottavaan pv-herraan ja tiuskaisin mokomalle möllöttäjälle ”ziisus, kun olet tyhmä!”. Samassa hetkessä oivalsin, että eihän tuo vanha herra ollut koskaan edes käyttänyt omia aivojaan. Sen ei ollut tarvinnut. Tai se ei ollut saanut. Sen ajattelu oli sammutettu ja siitä oli todennäköisesti jopa rangaistukin. Se oli laitostunut.

Samalla tavalla laitostetaan myös koiria: kouluttajat sammuttavat niiden ajattelua käyttämällä runsaasti houkuttelua ja ohjausta niiden kouluttamisessa. Tottahan nämä koiramaailman laitostetut yksilöt saattavat olla fyysisesti ripeitä ja korkeassa vireessä, mutta jos niiden korvien väliin saataisiin mittari, joka mittaisi kognitiivisia toimintoja, piirtäisi se todennäköisesti lähes suoraa viivaa.

Kuinka paljon ihmiset sitten tarvitsevat nokkelia ja luovia ratkaisuja tekeviä koiria tai hevosia? Esimerkiksi palveluskoiralajeissa toistetaan sekä tottelevaisuudessa että suojelun c-osassa aina samalla kaavalla toistuvia käytöksiä. Siellä haetaan erittäin sujuvia ja aina samalla tavalla sekä laadullisesti että määrällisesti toistuvia käytöksiä. Robotinomaista käyttäytymistä. Sillä tavoin kai sujuvaa käytöstä voi kuvata. Ehkäpä on järkevää, ettei tuota kaavamaista käyttäytymistä ole pilaamassa kovin luovasti ajatteleva otus. Ehkä laitostunut palveluskoira on samalla tavalla suoritusvarmempi kuin sopivasti tyhmä hajutyöskentelykoira.

Ovatko nämä koulutuksella tyhmistetyt eläimet onnettomampia kuin ne, jotka ratkovat pulmatehtäviä koulutuspelien muodossa? Tai voivatko ne huonosti? Onnellisuutta ovat pohtineet jo antiikin filosofitkin, joten tyydyn toteamaan, että onnellisuus on eri asia kuin stressi ja hyvinvointi, jotka kuuluvat kyllä onnellisuuteen (stressiä olen pohtinut blogissani aiemmin). Kohtaamani koulutuksella tyhmistetyt eläimet ovat vaikuttaneet tyytyväisiltä ja hyvinvoivilta, jopa onnellisilta. Niillä menee varmasti usein ihan hyvin.

Tiedän, että jokainen elävä organismi kokee mielihyvää saadessaan vaikuttaa ympäristöönsä ja kokiessaan onnistumisia ja oivalluksen hetkiä. Itsekin nautin uuden oppimisesta ja ongelmien ratkaisemisesta, joten minulle on hyvin luontevaa suoda se omille eläimillenikin. Toisin sanoen suosin koulutustapoja, joissa eläimet käyttävät omia aivojaan, ovat aktiivisia ajattelijoita. Teen sitten toisella tavalla töitä suoritusvarmuuden saavuttamiseksi. Kouluttajan valinta.

Stressaako koulutus koiraa?

Kun koulutan koiralleni uutta käytöstä ja käytän toiminnan aikaansaamisen keinona  shapingia, on koira ongelmaratkaisutilanteessa, joka vaatii luovaa ajattelua. Tilanne muistuttaa myös susilauman metsästystä: saaliista on havainto (pallo taskussa, maalimies piilolla), mutta pitää keksiä konsti, jolla saaliiseen pääsee käsiksi. Tällaisessa kutkuttavan jännittävässä, positiivista stressiä sisältävässä tilanteessa koiran elimistö tuottaa mm. dopamiinia, joka on välittäjäaine myös riippuvuutta aiheuttavien päihteiden taustalla.

Jokainen, joka on koskaan opiskellut yhtään mitään uutta, tietää, että käsillä olevan ongelman ratkaisemiseen ja siihen liittyvään tunnetilaan vaikuttavat menot asiat. Ongelmanratkaisuhan voi olla myös äärimäisen turhauttavaa ja jopa ahdistavaa, jos tehtävä tuntuu liian vaikealta. Stressi on tällöin oppimisen ja yksilön kannalta ei-toivottavaa.

Tekijät, jotka vaikuttavat siihen miten mielekkäältä tai ahdistavalta oppiminen ja ongelmanratkaisu yksilölle näyttäytyy, ovat  moninaiset.


Temperamentti ja persoonallisuus

Niin ihmisissä kuin koirissa on erilaisia yksilöitä, jotka ovat jo syntymästään saaneet erilaiset geenit. Koirankin temperamentti on pysyvä ominaisuus, persoonallisuuden ollessa muovautuvampi. Erilaisia, kilpailevia persoonallisuusteorioita on useita. Big five -teorian mukaan yksi persoonallisuuden ulottuvuus on emotionaalinen tasapainoisuus. Sen mukaan yksilöillä, jotka kokevat runsaasti negatiivisia tunteita, on enemmän stressiä ja he reagoivat voimakkaammin stressaaviin tapahtumiin. Yksilön temperamentti ja persoonallisuus siis vaikuttavat siihen, miten stressaavaksi uudet koulutustilanteetkin koetaan, joskin oppimiskokemuksilla on tähän sanansa sanottavana (tästä edempänä).


Koiran senhetkinen vireystila

Optimaalinen vireystila oppimiselle on sopivan virittynyt tila. Jos ongelmanratkaisija on koulutustilanteessa väsynyt tai alivirittynyt, ei oppiminen ota sujuakseen. Ylivirittynyt tila – stressaantunut keho – ei sekään ole hyvä. Tutkimuksissa on todettu, että liian korkea viretila heikentää merkittävästi eläimen ongelmanratkaisukykyä, korkeat adrenaliini- ja noradrenaliinitasot vaikuttavat keskittymiseen ja oppimiseen estävästi.


Pitkäkestoinen mielentila

Yksilön hyvinvointiin vaikuttavat merkittävästi mm. yksilön liikunta, ravinto, virikkeet ja sosiaalinen elämä. Erilaisten hyvinvoinnin osatekijöiden on oltava tasapainossa ja eläimen tulee saada toteuttaa lajityypillisiä tarpeitaan. Jos puutteelliset hyvinvoinnin osatekijät aiheuttavat stressiä, tulee se mukaan myös koulutustilanteisiin.

Erityisen mielenkiintoinen tarkastelukulma mielestäni on sosiaalisen eläimen sosiaaliset suhteet sekä omiin lajikumppaneihin että toisiin lajeihin. Tällainen on esimerkiksi koiran ja ohjaajan välinen vuorovaikutus ja kanssakäyminen. Jos koiran ja ohjaajan väliseen kanssakäymiseen liittyy esimerkiksi jatkuva fyysisen rankaisun pelko, lisää se koiran stressiä myös koulutustilanteissa.


Sinnikkyys ja minä-pystyvyys

Sinnikäs yksilö jaksaa yrittää ongelman parissa pidempään tuntematta ahdistumista ja luovuttamiseen liittyvää kyvyttömyyttä. Sinnikkyys on paitsi periytyvä ominaisuus, myös ominaisuus, johon ympäristö ja kokemukset vaikuttavat voimakkaasti jo varhaislapsuudesta/-pentuajasta alkaen.

Minä-pystyvyydellä tarkoitetaan oppijan (realistisia) käsityksiä itsestään oppijana ja ongelmanratkaisijana. Jos koiran oppimishistoriassa on paljon onnistuneita ongelmanratkaisutilanteita, se todennäköisesti suhtautuu koulutukseen innokkaan odottavasti (dopamiini!) ja pitää itseään kyvykkäänä yksilönä.

Niputan nämä railakkaasti tässä yhteen, sillä ne molemmat rakentuvat positiivisten oppimiskokemusten myötä: yksilö oppii kokemusten myötä oppimaan ja uskomaan itseensä.

 

Opitut ongelmanratkaisustrategiat

Tämä liittyy edelliseen, mutta nostan sen omaksi kohdakseen, koska se on oleellinen seikka, kun käsittelemme koirien kouluttamista. Kun kouluttaja valitsee jonkin tietyn koulutusmenetelmän, hän alkaa muokata eläimen päähän sisäisiä malleja eli syy-seuraus –suhteita siitä, miten maailma makaa ja miten ongelmatilanteista selvitään.

Jos kouluttaja vaihtaa koulutusmenetelmää, eläin ei enää pystykään ratkaisemaan ongelmaa niiden sisäisten mallien avulla, joita sen päähän on rakentunut. Tilanne aiheuttaa eläimelle stressiä ja jopa ahdistusta.

Tällainen tilanne voisi olla sellainen, että koira, jonka ongelmanratkaisupelin sääntöihin on ennen kuulunut runsaasti houkuttelua, täytyykin itse keksiä ratkaisu ja tarjota oma-aloitteisesti jotain käytöstä. Tai koira, jolle on aina kerrottu mitä sen tulee tehdä ja kurittomuudesta on seurannut fyysinen rankaisu, ei todennäköisesti kykene käsittelemään tilannetta, jossa työkaluiksi vaihdetaankin negatiivinen rankaisu ja ohjaaja jää passiivisena odottamaan oma-aloitteista vaihtoehtoista käyttäytymistä.

 

Palautteen johdonmukaisuus

Jos opettaja sanoo ensin yhtä ja sitten toista, aiheuttaa se oppijassa turhautumista ja voimattomuuttakin. Yhteisen kielen puuttuessa joudumme antamaan koirille palautetta yksinkertaisin työkaluin palautteen ajoitukseen panostaen. Jos kouluttajan ajoitus on pielessä, on palaute sekavaa koiran näkökulmasta ja näin koko koulutus on sille stressaavaa.

 

Koulutustilanteen stressaavuus on siis monen tekijän summa, johon vaikuttavat niin koulutettavan yksilön perimä ja oppimishistoria kuin kouluttajan tiedot ja taidot. Keskittykäämme kouluttajina kehittämään tietojamme ja taitojamme ja tuottamaan enemmän positiivista kuin huonoa stressiä. Ja sitäkin sellaisten raamien sisällä, ettei koiran hyvinvointi vaarannu.

Kattavampi artikkeli aiheesta tulossa Canikseen syksyllä 2017.