Haluaisitko vaihtaa paikkaa lemmikkisi kanssa?

Minusta on tullut vanhemmiten nössö. Mietin sellaisia asioita kuin, että tuo sohvalla makoileva otus ei ole valinnut tulla juuri meidän perheeseemme. Se ei myöskään voi sanoa, että nyt sille riittää, se haluaa vaihtaa perhettä. Se ei pääse meitä pakoon, vaikka haluaisi.

Samaan aikaan luen ja kuulen erilaisista lemmikkeihin liittyvistä säännöistä ja periaatteista. Niitähän meillä ihmisillä tuntuu nimittäin riittävän. Osa näistä säännöistä ja periaatteista on sellaisia, että ne eivät vaaranna lemmikin hyvinvointia millään tavalla. Kuten, että koira ei saa tulla sohvalle. Ei koiran elämä siitä pilalle mene, kunhan sillä on riittävästi lepopaikkoja muualla sellaisissa paikoissa, joissa se viihtyy ja josta se näkee ympärilleen. Pitäköön ihminen sohvansa, jos siltä tuntuu.

Mutta sitten on niitä, jotka ovat kurjia lemmikin hyvinvoinnin kannalta ja koko ihmisen ja lemmikin välisen suhteen kannalta.  Esimerkiksi

* ”En anna koiran haistella lenkillä, vaan siellä tehdään tarpeet ja sen jälkeen liikutaan.” Näen aika usein lapsia harrastuksiin kuskatessani auton ikkunasta erään rouvan, jonka koirat kävelevät tämän vierellä lyhyissä taluttimissa peräkanaa niin, että jälkimmäinen tallustaa apaattisena, pää ja häntä roikkuen nenä ensimmäisenä menevän ahterissa. Ei puhettakaan tempon vaihtelusta tai muusta lajityypillisestä liikkumisesta saatikka haistelusta, koiran lajityypillisestä käyttäytymisestä. Missä on yhdessä olemisen ilo? Missä on liikkumisen riemu ja haistelun, sekä ympäristön tutkimisen tuottama mielihyvä? Haluaisitko sinä itse olla se nelijalkainen tyyppi remmin toisessa päässä?

* ”Me emme periaatteessa anna koiran päättää koska leikitään tai mennään ulos. ” Se, että eläin voi vaikuttaa ympäristöönsä on sen hyvinvoinnin kannalta merkittävä tekijä. Mieti itseäsi perheessä, jossa kaikki aloitteesi ignoorataan, etkä voi vaikuttaa mihinkään. Haluaisitko olla sen perheen jäsen?

* ”Me olemme päättäneet, että me emme kouluta makupalojen avulla.” Eihän tämäkään itsessään välttämättä eläimen hyvinvointia pilaa, jos sen koulutuksessa käytetään muita (positiivisia) vahvisteita. Suurin pulma on, että joskus ihmiset yrittävät päättää mistä heidän eläimensä pitävät ja härkäpäisesti pitäytyvät tässä päätöksessään. Kysyn usein asiakkailta, että mitä he tuumaisivat, jos työnantaja päättäisi maksaa heidän palkkansa kahvipaketteina tai kävelysauvoina, koska suomalaiset tunnetusti pitävät kahvista ja sauvakävelystä. Pointti on se, että taaskaan eläimen mielipidettä ei kysytä, vaan päätetään sen puolesta ja jopa vielä sellaisesta asiasta, johon oikeasti emme voi vaikuttaa. Ei kaikkia voi pakottaa pitämään kahvistakaan, saatikka sauvakävelystä.

Antropoformismi eli (eläinten) inhimillistäminen on joillekin kirosana, mutta fakta on, että kaikilla nisäkkäillä on paljon samanlaisia tarpeita ja tunteita, jos on valtavia erojakin. Yhtäläisyydet ja erot pitää ymmärtää. Joskus eläimen asemaan asettuminen tekee oikein hyvää meille, jotka itsekkäistä syistä olemme itsellemme lemmikkejä haalineet. Kysykäämme siis aika ajoin itseltämme haluaisimmeko itse olla lemmikkinä meidän perheessämme.

p.s. Tutustu tästä Seura- ja harrastuseläinten hyvinvoinnin neuvottelukunnan määritelmään eläinten hyvinvoinnille. Voit pohtia miten lemmikkisi oikeudet ja hyvinvointi toteutuvat. Veikkaan, että jokaisella on varaa parantaa jossain.

Arvot murroksessa

Hevosharrastajia koskettanut ”piaff-kohu” on kirvoittanut runsaasti keskusteluja siitä, minkälainen hevosten kouluttaminen on eettisesti hyväksyttävää. Toinen merkittävä ja mielenkiintoinen näkökulma on käsitellyt puuttumisen ja sivusta katsomisen problematiikkaa. Olen pohtinut näiden lisäksi myös järjestäjän vastuuta ja tätä kautta myös erilaisten yhdistysten ja kattojärjestöjen vastuuta siitä, miten eläimiä käsitellään ja koulutetaan erilaisten harrastus- tai kilpailulajien puitteissa. Olen aiemminkin peräänkuuluttanut eri tahojen vastuuta Palveluskoirat -lehdessä, enkä malta olla palaamatta aiheeseen.

Vaikka ”piaff-kohu” kuohuikin (ja kuohuu jälkimainingeissa edelleen) hevosmaailmassa, ei esimerkiksi koiraharrastusmaailman kannattaisi ohittaa tapahtunutta, vaan ottaa siitä opikseen. Maailma muuttuu, arvot muuttuvat ja tässä mukana on muututtava myös eri harrastuslajien ja elinkeinojen toimintakulttuurit. Tohtori Juho Rahkonen kirjoitti taannoin Talouselämä -lehdessä (11/2014) suomalaisen yhteiskunnan muuttuvasta arvoperustasta. Hänen mukaansa yhteiskuntamme feminisoituu eli muuttuu paitsi entistä liberaalimmaksi ja suvaitsevammaksi, myös yhteiskunnaksi, jossa vallitsevat modernit ja humanistiset arvot. Nämä arvot ovat tyypillisiä tämän päivän nuorille naisille ja näihin arvoihin sisältyy myös ajatus eläinten hyvinvoinnista ja jopa oikeuksista, vaikka Rahkonen ei artikkelissaan eläimiä nostakaan erikseen esille.

Myös yritysmaailmassa arvot ovat nousseet toiminnan keskiöön. Gävertin ja Tikan (Talouselämä 8/2015, s. 59-60) mukaan menestyvien yritysten toiminnan tavoite ei enää ole vain voiton tuottaminen, vaan myös sosiaalisen ja kulttuurisen arvon luominen, yhteiskunnallisten ongelmien ratkaiseminen. Eettinen arvopohja korostuu siis tulevaisuudessa yritystoiminnassakin.

Miten tämä sitten liittyy erilaisiin hevos- ja koiratapahtumiin tai tuotantoeläinten hyvinvointiin? No siten, että ihmiset ovat kiinnostuneita yhä enemmän eläinten hyvinvoinnista ja vaativat niin alan yrittäjiltä kuin muilta toimijoilta eettisesti kestäviä arvoja ja toimintaa. Teknologia ja some ovat mahdollistaneet nopean tiedonkulun, puskiin ja maneeseihin vetäytyminen ei ole pitkässä juoksussa ratkaisu vanhoissa, eläinten hyvinvoinnin vaarantavissa toimintatavoissa pitäytymiseen. Epäeettiset toimintatavat päätyvät ennemmin tai myöhemmin julkisiksi. Avoimuus ja katseita kestävä toiminta tulee olemaan toiminnan edellytys, vallitsevien arvojen kanssa ristiriidassa olevasta toiminnasta tehdään loppu.

Myös vastuun kantaminen yleisemmällä taholla kuuluu oleellisesti tähän arvomurrokseen. Tuomareiden ja tapahtumajärjestäjien tulee keskeyttää epäasiallinen käyttäytyminen ignooraamisen tai peräti asiasta huomauttavien katsojien vihaisen mulkoilun sijaan. Yksittäisten tapausten käsittelyä on vietävä eteenpäin ja kattoyhdistysten ja -järjestöjen on luotava uskottavuutta arvoilleen (ja toiminnalleen) viestimällä, että eläinten hyvinvoinnin vaarantava toiminta ei ole sallittua ja että sillä on seuraamuksia (= rangaistuksia).  Edelleen yhdistysten ja järjestöjen on tuotettava koulutusta ja materiaalia, joka tukee toiminnan arvoja. Useinhan eläinten väkivaltainen käsittely kumpuaa puutteellisista tiedoista ja taidoista.

Kyynikkokin voi lohduttautua ajatuksella, että arvot ovat sukupolvisidonnaisia. Vaikka vanhat jäärät ja heidän arvonsa jakavat harrastajat vielä pistävätkin hanttiin arvomurrokselle, hekin kokevat ennen pitkää luonnollisen poistuman ja uudet sukupolvet uusine arvoineen astuvat ohjaksiin. Eri asia sitten on se, onko järkevää jäädä tätä poistumaa odottamaan. Harrastuslaji voi olla kuopattu aikaisemmin kuin jäärä.

(p.s. Tämä kirjoitus ei ole hyökkäys mitään yksittäistä harrastuslajia vastaan, vaan tarkoitettu kaikille niille, jotka kouluttavat ja käsittelevät eläimiä jonkun harrastuksen puitteissa.)