Koukuttava koulutus

Sekä innostavissa että huolestuttavissa tai jopa uhkaavissa tilanteissa nisäkkäiden elimistössä jyllää tietyiltä osin samankaltainen fysiologinen tila: sympaattinen hermosto on aktivoituneena ja elimistöön erittyy niin sanottuja stressihormoneja eli adrenaliinia, noradrenaliinia, sekä kortisolia.  Mielihyvää tuottavissa tilanteissa astuvat mukaan niiden rinnalle sellaiset välittäjäaineet, jotka tuottavat hyvää oloa. Usein nämä liitetään palkkioon: syömisen yhteydessä nostetaan esille mm. endorfiini ja serotoniini, sosiaalisen käyttäytymisen yhteydessä oksitosiini ja leikkimiseen yhdistetään dopamiini.

Näistä mielenkiintoisin on ehkä dopamiini, sillä sen ansiosta me nisäkkäät haemme yhä uudelleen ainutlaatuista mielihyvän kokemusta. Dopamiini koukuttaa. Mielihyväkokemus syntyy, kun dopamiini vaikuttaa kohdesoluihinsa ns. dopamiiniradan koko pituudelta. Tuo rata saa alkunsa keskiaivojen alueesta ja päättyy accumbens-tumakkeeseen, sekä aivokuorelle otsalohkon alueelle.  

Vaikka käytetty vahviste itsessään ei saisi aikaan dopamiiniryöppyä, jo palkkion odotus käynnistää mielihyväjärjestelmän. Dopamiini siis pitää yllä motivaatiota ja palkkion tavoittelua. Jokaiselle on varmasti tuttu joulunodotuksen tunne. Jouluaamuna koristellaan kuusta, joululaulut soivat radiossa. Odotuksen tuoma jännitys ja mielihyvä on käsin kosketeltava – kohta pukki tulee. Tai ne, jotka metsästävät tai sienestävät, tietävät sen kutkuttavan tunteen hyvissä riista- ja sienimaastoissa kulkiessa. Silmä hakee kiivaasti, välillä pitää pysähtyä paikalleen kuullakseen ja nähdäkseen paremmin. Saaliin ampuminen tai sienten kerääminen tuottavat hetken mielihyvää, mutta mieli halajaa hyvin pian etsimään uutta saalista. Myös eläinten kohdalla joulunodotus (etsiminen, ongelmanratkaisu) on jo palkitsevaa ja voi olla koukuttavampaa kuin itse lahjojen avaaminen (syöminen, rapsuttelu).

Mitä paketista paljastuu, minkä sienen silmä äkkää tai mitä kivaa kouluttaja eläimelle tarjoaa – tämä ei suinkaan ole yhdentekevä, vaan vaikuttaa suoraan dopamiiniradan toimintaan. Jos palkkio on se, mitä eläin on odottanutkin, dopamiinijärjestelmä on stabiili. Jos odotukset ylittyvät, se lisääntyy. Jos yksilö pettyy eli palkinto on huonompi kuin mitä on odottanut, dopamiinin tuotanto laskee.  Eläintä kouluttaessa kannattaa siis kiinnittää huomiota eläimen odotuksiin siitä, mitä se saa vahvisteeksi.  Koulutuksen ei tarvitse – eikä se voikaan olla – jatkuvaa odotusten ylittämistä, mutta joskus se tuottaa yllättävää koulutuksen etenemistä. Pettymyksiäkin voi tietoisesti käyttää jossain määrin hyväkseen esimerkiksi antamalla vähempiarvoisen vahvisteen eläimen tehdessä virheen.

Kun otamme koulutustilanteessa eläimen aktiiviseksi ajattelijaksi, ongelmanratkaisijaksi, saamme bonarina  eläimelle itse kouluttamiseen mielihyvää. Luovan ajattelun tilassa ja oivallusten tykityksessä on nimittäin dopamiiniratakin aktivoituneena.

Edellä kirjoitetusta huolimatta palkitsemiseen ja rankaisemiseen liittyvä neurobiologia ei ole lainkaan selvää ja selkeää. Dopamiinilla on todennäköisesti moninaisia ja vielä tuntemattomiakin tehtäviä hermoston toiminnassa. Oikeastaan vain yksi asia on varma: aivot toimivat kokonaisuutena. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä kukaan vielä tiedä tarkkaan ottaen miten.

Kyllästyttääkö?

Kohtaan todella usein kouluttajia, jotka ovat huolissaan siitä, että eläin kyllästyy koulutukseen, jos koulutettava käytös on liian helppo.

Facebookissa kiertää hauska video, jossa koira ei saa kopattua sille heitettyjä herkkuja. Keskustelu polveili tästä onnettomasta yksilöstä ja sen kohtalotovereista keittiön lattiaa tuijottaviin koiriin, jotka poimivat pöydältä lattialle putoavat palaset. Käytännössähän on kysymys käytöksestä, jota vahvistetaan: lattiaan tuijottaminen. Voiko enää yksinkertaisempaa ja tylsempää käytöstä olla? Ei taatusti. Ja silti koirat jaksavat toistaa tuota käytöstä todella intensiivisesti päivästä toiseen.

”Helppo” ei ole synonyymi sanalle samanlaisena toistuva. Jos kuvio kokonaisuudessaan toistuu aina samanlaisena, on olemassa kyllästymisen vaara. Jos esimerkiksi purkkiradalla on aina sama määrä samanlaisia purkkeja, joissa on aina samat hajut samalla konsentraatiolla ja vahviste on aina sama, todennäköisesti silloin eläin kyllästyy ennemmin tai myöhemmin. Mitä enemmän eläin arvottaa kouluttajan käyttämää vahvistetta, sitä myöhemmin kyllästyminen tulee. Jaksaahan ihminenkin vääntää yksikätisen (peliautomaatti) kahvaa melko pitkään, vaikka kuvio ei juurikaan muutu.

Kun kouluttaja hoksaa ottaa mukaan varioinnin, pelistä tulee mielenkiintoisempi, vaikka käytös olisi eläimelle helppo. Enkä nyt tarkoita vain vahvistamisen variointia erilaisin vahvisteaikatauluin. Esimerkiksi purkkiratakoulutuksessa voi varioida:

– purkkien määrää, laatua, sijaintia, liikkumista radalla
– hajujen konsentraatiota
– häiriöhajuja
– kouluttajan sijaintia
– vahvistetta ja tapaa antaa se (jo yksistään tästä löytyy laiskalle kouluttajalle iso vaihtelupankki)
– koulutuspaikkaa ja koulutusympäristön häiriöitä
– koulutusaikaa

Hauskin näkemäni koira ihan selvästi huusi ”Tule esiin sieltä, sinut on nähty!” haistettuaan kesyhiiren hajun häiriöhajupurkissa. Samalla se otti myyräloikkavalmiuden ja keskittyi hetken vaanimaan purkkia. Se lopetti tuon toiminnan todella nopeasti ja keskittyi sen jälkeen  kuuman hajun etsimiseen, mutta kokemus oli sille ilmeisen sykähdyttävä ja toi mielekkyyttä harjoitteluun kokonaisuudessaan.  Joskus koirat käyvät tietyssä koulutusvaiheessa purkkiradalla tutkimassa kaikki purkit ihan silkkaa uteliaisuuttaan ennen kuin ilmaisevat kuuman. Se ei tietenkään ole toivottavaa – vaikka minusta se onkin hauska osoitus niiden kyltymättömästä uteliaisuudesta – ja voi tietysti kysyä onko häiriöhajut laitettu tällöin liian aikaisin mukaan radalle.

Lattiaa tuijottavat koirat pelaavat siis jännittävää peliä: koskaan ei tiedä mitä lattialle putoaa ja kuinka paljon. Ja kun ottaa huomioon, että tätä peliä pelataan sangen pienellä variaatiolla, saa meidän oikeista koulutuspeleistämme – niistä helpoistakin – todellisia jännitysnäytelmiä, kun kouluttaja vähän rassaa aivojaan ja käyttää mielikuvitustaan. Se on peli, joka koukuttaa molemmat.

Edit 30.8.2016
Kirjoitin aiheesta pidemmän artikkelin, joka julkaistiin Caniksessa 4/2015.  Ohessa jutun kuvaton versio, jonka osittainenkin käyttö, kopioiminen ja levittäminen on kielletty ilman kirjoittajan lupaa.
Kyllästyttääkö



Kyllä se kotona osaa

Taannoisissa Nose Work -treeneissä nousi esille omassa ja treenikaverienkin harjoituksissa hirveästi muistettavaa ja petrattavaa etsintätehtävien koulutuksessa. Näistä jokaisesta kohdasta saisi oman blogikirjoituksen aikaiseksi, mutta nyt tyydyn listailemaan asioita, joita illan treenistä tuli mieleen.

1. Muualla on eri asia kuin kotona. Se nähtiin taas miten aivosolut jumittivat treenitilassa niin omilla kuin treenikavereidenkin koirilla (ja ehkä välillä myös niiden ohjaajilla). Yleistämisen nyrkkisääntö tuli tarpeeseen; laske hetkellisesti kriteeriä, kouluta käytös uudelleen pikakelauksella. Omaa toimintaa on yllättävän vaikea muuttaa ja tyytyä vähempään kuin kotona. Usein jäämme odottamaan ilmaisua, vaikka kannattaisi alkuun vahvistaa kuuman hajun löytämistä ja sille pysähtymistä ja siitä etuperin ketjuttaen liittää ilmaisu mukaan.

2. Ihminen on tapaeläin hajupiilotustekniikan suhteen. Minä esimerkiksi olen tällä hetkellä jumahtanut liikaa sisäetsintäharjoituksissa vanupuikkoihin ja pillipiiloihin. Kuuman hajun imeyttäminen erilaisiin kohteisiin ja pudottaminen suoraan pinnoille pitää muistaa ottaa ohjelmistoon, ettei tule vakioitua väärää hajukuvaa koiralle, jolloin koira etsii tiettyä hajuyhdistelmää, esim. eukalyptus + vanupuikko.

3. Ihminen on tapaeläin piilojen valinnassa: kotona itsekseen treenatessa tulee piilotettua hajuja saman tyylisiin piiloihin. Jemmatessa pitää käyttää mielikuvitustaan ja vaihdella korkeuksiakin lattiatasosta aina harjoittelun edetessä niin ylös kuin itse haluaa.

4. Sisäetsintäpiilojen valinnoissa on järkyttävän vaikeaa ottaa huomioon myös ilmavirrat, jotka johtuvat esim. rakenteiden falskauksesta. Tämän olen saanut kokea kantapään kautta jo useasti ja tähän palaan varmaan jatkossa useasti harjoittelun edetessä.

5. Ohjaus = ohjaamattomuus. Lähetyksessä pitäisi olla joku tolkku (omat huiskimiset pois), mutta itse etsintätehtävässä koiralle ei saa kertoa omalla sijainnilla, katseella, liikkeellä, hengityksellä jne. missä haju on. Pimeät etsinnät rulettaa, naksutin tai muu ehdollinen vahviste kannattaa antaa avustajalle aina kun se on mahdollista.

6. Kytkettynä vai vapaana? Tästä on monta mielipidettä. Molempiin pitää minusta koira totuttaa. Illan treenissä oli häiriönä sermin takana pari koiraa, mikä on etenkin Myrskylle iso häiriö ja aiheutti ylimääräistä häröilyä. Molemmat koirat ovat tottuneet etsimään myös kytkettyinä; minun tulisi miettiä tarkemmin tilannekohtaisesti kannattaako etsityttää vapaana tai kannattaisiko kytkeä.

Jotain olen onnistunut tekemään onneksi oikeinkin; laatikko-osio sujuu suhteellisen mukavasti.

 

Hirmulla ja Myrskyllä on kivasti oppimishistoriaa  hajutelineistä ja ne tuntuivat yleistävän etsinnän telineiltä laatikoille hyvin. Etenkin Hirmu vanhempana konkarina ilmaisee suhteellisen rivakasti, ilmaisussa ei ole viivettä, vaikka haju oli imeytetty uuteen kohteeseen, huopapalaseen. Myrskyllä tämä uutuus näkyi pienenä viiveenä ilmaisussa. Laatikot olivat videon harjoituksessa kyljellään, mikä oli pieni unohdus edellisen treenaajan jäljiltä.

Treenin ja videon opit mielessä seuraavaa treeniä suunnittelemaan!