Fiksu, tyhmä vai tyhmistetty?

 

Hollantilainen työkoirakouluttaja Simon Prins kertoi luennollaan, että testatessaan koulutukseen otettavia hajutyöskentelykoiria, hän valitsee ne sopivasti tyhmät. Liian fiksut alkavat kuulemma helposti keksiä luovia ratkaisuja yllättävissä tilanteissa, joita elävässä elämässä riittää. Sopivan tyhmät sen sijaan toistavat todennäköisemmin hyväksi koettua (= koulutettua) toimintatapaa, vaikka ympäristötekijät muuttuisivatkin.

En nyt lähde avaamaan ja pohtimaan eläinten älykkyyttä, siitä voi lukea kirjoittamastani artikkelista Caniksesta 6/2016. Sen sijaan väitän, että koulutusmenetelmä voi tyhmistää fiksunkin eläimen. Tämän olen nähnyt selkeimmin hevosissa. Hevoskoulutuskulttuuriin ei ole kuulunut eläimen oma-aloitteisen toiminnan vahvistaminen. Päinvastoin, niiden koulutus on perustunut suurelta osin fyysiseen manipulointiin. Hevoset toimivat usein vain ja ainoastaan silloin, kun niille kerrotaan mitä niiden pitää tehdä.  Ja tämän ne kyllä sisäistävät elämänsä myötä. Itse havahduin tähän, kun tuskastuin vähän vanhempaan, selkeitä toimintaohjeita odottavaan pv-herraan ja tiuskaisin mokomalle möllöttäjälle ”ziisus, kun olet tyhmä!”. Samassa hetkessä oivalsin, että eihän tuo vanha herra ollut koskaan edes käyttänyt omia aivojaan. Sen ei ollut tarvinnut. Tai se ei ollut saanut. Sen ajattelu oli sammutettu ja siitä oli todennäköisesti jopa rangaistukin. Se oli laitostunut.

Samalla tavalla laitostetaan myös koiria: kouluttajat sammuttavat niiden ajattelua käyttämällä runsaasti houkuttelua ja ohjausta niiden kouluttamisessa. Tottahan nämä koiramaailman laitostetut yksilöt saattavat olla fyysisesti ripeitä ja korkeassa vireessä, mutta jos niiden korvien väliin saataisiin mittari, joka mittaisi kognitiivisia toimintoja, piirtäisi se todennäköisesti lähes suoraa viivaa.

Kuinka paljon ihmiset sitten tarvitsevat nokkelia ja luovia ratkaisuja tekeviä koiria tai hevosia? Esimerkiksi palveluskoiralajeissa toistetaan sekä tottelevaisuudessa että suojelun c-osassa aina samalla kaavalla toistuvia käytöksiä. Siellä haetaan erittäin sujuvia ja aina samalla tavalla sekä laadullisesti että määrällisesti toistuvia käytöksiä. Robotinomaista käyttäytymistä. Sillä tavoin kai sujuvaa käytöstä voi kuvata. Ehkäpä on järkevää, ettei tuota kaavamaista käyttäytymistä ole pilaamassa kovin luovasti ajatteleva otus. Ehkä laitostunut palveluskoira on samalla tavalla suoritusvarmempi kuin sopivasti tyhmä hajutyöskentelykoira.

Ovatko nämä koulutuksella tyhmistetyt eläimet onnettomampia kuin ne, jotka ratkovat pulmatehtäviä koulutuspelien muodossa? Tai voivatko ne huonosti? Onnellisuutta ovat pohtineet jo antiikin filosofitkin, joten tyydyn toteamaan, että onnellisuus on eri asia kuin stressi ja hyvinvointi, jotka kuuluvat kyllä onnellisuuteen (stressiä olen pohtinut blogissani aiemmin). Kohtaamani koulutuksella tyhmistetyt eläimet ovat vaikuttaneet tyytyväisiltä ja hyvinvoivilta, jopa onnellisilta. Niillä menee varmasti usein ihan hyvin.

Tiedän, että jokainen elävä organismi kokee mielihyvää saadessaan vaikuttaa ympäristöönsä ja kokiessaan onnistumisia ja oivalluksen hetkiä. Itsekin nautin uuden oppimisesta ja ongelmien ratkaisemisesta, joten minulle on hyvin luontevaa suoda se omille eläimillenikin. Toisin sanoen suosin koulutustapoja, joissa eläimet käyttävät omia aivojaan, ovat aktiivisia ajattelijoita. Teen sitten toisella tavalla töitä suoritusvarmuuden saavuttamiseksi. Kouluttajan valinta.

Stressaako koulutus koiraa?

Kun koulutan koiralleni uutta käytöstä ja käytän toiminnan aikaansaamisen keinona  shapingia, on koira ongelmaratkaisutilanteessa, joka vaatii luovaa ajattelua. Tilanne muistuttaa myös susilauman metsästystä: saaliista on havainto (pallo taskussa, maalimies piilolla), mutta pitää keksiä konsti, jolla saaliiseen pääsee käsiksi. Tällaisessa kutkuttavan jännittävässä, positiivista stressiä sisältävässä tilanteessa koiran elimistö tuottaa mm. dopamiinia, joka on välittäjäaine myös riippuvuutta aiheuttavien päihteiden taustalla.

Jokainen, joka on koskaan opiskellut yhtään mitään uutta, tietää, että käsillä olevan ongelman ratkaisemiseen ja siihen liittyvään tunnetilaan vaikuttavat menot asiat. Ongelmanratkaisuhan voi olla myös äärimäisen turhauttavaa ja jopa ahdistavaa, jos tehtävä tuntuu liian vaikealta. Stressi on tällöin oppimisen ja yksilön kannalta ei-toivottavaa.

Tekijät, jotka vaikuttavat siihen miten mielekkäältä tai ahdistavalta oppiminen ja ongelmanratkaisu yksilölle näyttäytyy, ovat  moninaiset.


Temperamentti ja persoonallisuus

Niin ihmisissä kuin koirissa on erilaisia yksilöitä, jotka ovat jo syntymästään saaneet erilaiset geenit. Koirankin temperamentti on pysyvä ominaisuus, persoonallisuuden ollessa muovautuvampi. Erilaisia, kilpailevia persoonallisuusteorioita on useita. Big five -teorian mukaan yksi persoonallisuuden ulottuvuus on emotionaalinen tasapainoisuus. Sen mukaan yksilöillä, jotka kokevat runsaasti negatiivisia tunteita, on enemmän stressiä ja he reagoivat voimakkaammin stressaaviin tapahtumiin. Yksilön temperamentti ja persoonallisuus siis vaikuttavat siihen, miten stressaavaksi uudet koulutustilanteetkin koetaan, joskin oppimiskokemuksilla on tähän sanansa sanottavana (tästä edempänä).


Koiran senhetkinen vireystila

Optimaalinen vireystila oppimiselle on sopivan virittynyt tila. Jos ongelmanratkaisija on koulutustilanteessa väsynyt tai alivirittynyt, ei oppiminen ota sujuakseen. Ylivirittynyt tila – stressaantunut keho – ei sekään ole hyvä. Tutkimuksissa on todettu, että liian korkea viretila heikentää merkittävästi eläimen ongelmanratkaisukykyä, korkeat adrenaliini- ja noradrenaliinitasot vaikuttavat keskittymiseen ja oppimiseen estävästi.


Pitkäkestoinen mielentila

Yksilön hyvinvointiin vaikuttavat merkittävästi mm. yksilön liikunta, ravinto, virikkeet ja sosiaalinen elämä. Erilaisten hyvinvoinnin osatekijöiden on oltava tasapainossa ja eläimen tulee saada toteuttaa lajityypillisiä tarpeitaan. Jos puutteelliset hyvinvoinnin osatekijät aiheuttavat stressiä, tulee se mukaan myös koulutustilanteisiin.

Erityisen mielenkiintoinen tarkastelukulma mielestäni on sosiaalisen eläimen sosiaaliset suhteet sekä omiin lajikumppaneihin että toisiin lajeihin. Tällainen on esimerkiksi koiran ja ohjaajan välinen vuorovaikutus ja kanssakäyminen. Jos koiran ja ohjaajan väliseen kanssakäymiseen liittyy esimerkiksi jatkuva fyysisen rankaisun pelko, lisää se koiran stressiä myös koulutustilanteissa.


Sinnikkyys ja minä-pystyvyys

Sinnikäs yksilö jaksaa yrittää ongelman parissa pidempään tuntematta ahdistumista ja luovuttamiseen liittyvää kyvyttömyyttä. Sinnikkyys on paitsi periytyvä ominaisuus, myös ominaisuus, johon ympäristö ja kokemukset vaikuttavat voimakkaasti jo varhaislapsuudesta/-pentuajasta alkaen.

Minä-pystyvyydellä tarkoitetaan oppijan (realistisia) käsityksiä itsestään oppijana ja ongelmanratkaisijana. Jos koiran oppimishistoriassa on paljon onnistuneita ongelmanratkaisutilanteita, se todennäköisesti suhtautuu koulutukseen innokkaan odottavasti (dopamiini!) ja pitää itseään kyvykkäänä yksilönä.

Niputan nämä railakkaasti tässä yhteen, sillä ne molemmat rakentuvat positiivisten oppimiskokemusten myötä: yksilö oppii kokemusten myötä oppimaan ja uskomaan itseensä.

 

Opitut ongelmanratkaisustrategiat

Tämä liittyy edelliseen, mutta nostan sen omaksi kohdakseen, koska se on oleellinen seikka, kun käsittelemme koirien kouluttamista. Kun kouluttaja valitsee jonkin tietyn koulutusmenetelmän, hän alkaa muokata eläimen päähän sisäisiä malleja eli syy-seuraus –suhteita siitä, miten maailma makaa ja miten ongelmatilanteista selvitään.

Jos kouluttaja vaihtaa koulutusmenetelmää, eläin ei enää pystykään ratkaisemaan ongelmaa niiden sisäisten mallien avulla, joita sen päähän on rakentunut. Tilanne aiheuttaa eläimelle stressiä ja jopa ahdistusta.

Tällainen tilanne voisi olla sellainen, että koira, jonka ongelmanratkaisupelin sääntöihin on ennen kuulunut runsaasti houkuttelua, täytyykin itse keksiä ratkaisu ja tarjota oma-aloitteisesti jotain käytöstä. Tai koira, jolle on aina kerrottu mitä sen tulee tehdä ja kurittomuudesta on seurannut fyysinen rankaisu, ei todennäköisesti kykene käsittelemään tilannetta, jossa työkaluiksi vaihdetaankin negatiivinen rankaisu ja ohjaaja jää passiivisena odottamaan oma-aloitteista vaihtoehtoista käyttäytymistä.

 

Palautteen johdonmukaisuus

Jos opettaja sanoo ensin yhtä ja sitten toista, aiheuttaa se oppijassa turhautumista ja voimattomuuttakin. Yhteisen kielen puuttuessa joudumme antamaan koirille palautetta yksinkertaisin työkaluin palautteen ajoitukseen panostaen. Jos kouluttajan ajoitus on pielessä, on palaute sekavaa koiran näkökulmasta ja näin koko koulutus on sille stressaavaa.

 

Koulutustilanteen stressaavuus on siis monen tekijän summa, johon vaikuttavat niin koulutettavan yksilön perimä ja oppimishistoria kuin kouluttajan tiedot ja taidot. Keskittykäämme kouluttajina kehittämään tietojamme ja taitojamme ja tuottamaan enemmän positiivista kuin huonoa stressiä. Ja sitäkin sellaisten raamien sisällä, ettei koiran hyvinvointi vaarannu.

Kattavampi artikkeli aiheesta tulossa Canikseen syksyllä 2017.

Kissa pöydälle, kiitos!

Helsinki International Horse Shown (HIHS) yhteyteen oli pikaisella aikataululla polkaistu yksi ylimääräinen päivä – 4YourHorse – jossa käsiteltiin kilpahevosten hyvinvointia ja positiivista vahvistamista hevosten kouluttamisessa. Kimmokkeena tälle päivälle toimi niin sanottu piaff –kohu, joka syntyi, kun eräässä valmennustilanteessa oli videoitu hevosen väkivaltaista ”koulutusta”.

Yksi 4YourHorse –päivän ohjelmanumero oli paneelikeskustelu, jonka yhtenä teemana oli ”etiikka”. Tämä ilahdutti minua suuresti, sillä en todellakaan ole aikaisemmin törmännyt hevos- enkä koiraurheilussa tällaiseen keskusteluun. Sinänsä panelistit oli huonosti valittu, sillä he olivat kaikki kovin samaa mieltä, jolloin todellista keskustelua ei syntynyt. Mutta jo se, että etiikka otetaan tietoisesti käsittelyyn, on iso asenneaskel eteenpäin.

Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki kouluratsastaja Terhi Stegars. Ei ainoastaan siksi, että hän omien sanojensa mukaan antaa kalliiden ratsujensa viettää hevoselle lajityypillistä elämää ja pitää heitä ystävinä kilpailuvälineiden sijaan, vaan siksi, että hän osoitti todella suurta rohkeutta eräällä kommentillaan. Hän peräänkuulutti kilpailuihin laajempaa ja tehokkaampaa valvontaa ja sanoi, että kouluratsujen hyvinvoinnin tarkastelussa ei tulisi juuttua hevosten hyperfleksioon; se ei ole ainoa epäkohta. Kouluratsastusaitojen ulkopuolella tapahtuu paljon muutakin, johon tulisi kiinnittää huomiota.

Itse koiraurheilua sivusta seuranneena ja hitusen siihen itsekin osallistuneena tiedän, että tällaisilla kommenteilla et todellakaan saa ystäviä kilpaurheilijoiden joukosta. Se, että nostaa eläinten kohtelun epäkohtia esille tai jopa puuttuu niihin konkreettisesti, aiheuttaa valtavaa painetta ja painostusta kyseistä henkilöä kohtaan.  Puhun omasta kokemuksesta. Olin yli 10 vuotta sitten todistamassa todella huonoa eläimen kohtelua, jota myös väitettiin ”koulutukseksi”. Itse olin niin vellihousu, etten vienyt asiaa eteenpäin, mutta onneksi eräs toinen henkilö vei. Minun tehtäväkseni jäi vain kertoa liiton edustajalle se, mitä näin. Tämän seurauksena kaksi henkilöä sai määräaikaisen kilpailukiellon. Tuon prosessin aikana minuun kohdistettiin muiden kilpailulajia harrastavien taholta kovaakin painostusta; minulle soiteltiin, minua syytettiin ”oman pesän likaamisesta” ja minulle annettiin porttikielto harjoituksiin. Minun kohdallani tarina sai kyllä sikäli onnellisen lopun, että minua ei potkittu yhteisöstä lopullisesti pois.

Tätä epäkohtiin puuttumisen vaikeutta nostaa ansiokkaasti esille myös Suomen eläintenkouluttajat ry:n pj Miia Kantinkoski Yle uutisten haastattelussa. Nyt nimittäin HIHS:n hevosurheilun etiikkakeskustelun kanssa samaan aikaan uutisoitiin sähkön käytöstä koirien koulutuksessa otsikolla ”Koiria koulutetaan niin, että ne huutavat kivusta”. Palveluskoiraliitto reagoi uutiseen nopeasti omalla vastineellaan, jossa ei kokonaan kiellä ilmiön olemassaoloa, mutta toteaa sen marginaaliseksi ja tapahtuvan ensisijaisesti muualla kuin tavoitteellisen harrastamisen puitteissa, minkä uskon olevan totta. Rikosilmoituksia ja todisteita peräänkuulutetaan.

Palveluskoiraliiton reaktio on sinänsä ihan ymmärrettävä, mutta harmillisen veltto eettisesti, jos ilmiö kuitenkin on edes jossain määrin totta. En käsitä miksi jäädä hevosurheilun tapaan odottamaan salavideointia ja kohua ennen kuin nostetaan kissa pöydälle ja aletaan puhua kouluttamisen etiikasta ja eläinten hyvinvoinnista. Väitän edelleen, että some-maailmassa kaikki on ennemmin tai myöhemmin julkista. Koiraurheilun julkisuuskuvan vuoksi kannattaisi olla fiksu ja ennakoida, eikä jäädä odottamaan julkista likapyykin pesua. Keskustelu hevos- ja koiraurheilun etiikasta ja eläinten hyvinvoinnista jatkuu ihan varmasti. Kivikaudelta on tultava 2000-luvulle, kuten eräs arvostamani kouluttaja on todennut.

There is no such thing as free lunch

Ihmiset tuntuvat usein ajattelevan voivansa kokeilla positiivista vahvistamista tai ”naksuttelua” ja samalla jatkaa rinnalla entiseen malliin negatiivisesti vahvistaen (antavat systemaattisesti palautetta eläimen käytökselle lisäämällä eläimen elintilaan jotain epämiellyttävää ja vahvistamalla haluamaansa käyttäytymistä poistamalla tuon epämiellyttävän). Valitettavasti tällainen sekakäyttö ei toimi kaikilta osin, jolloin tehdään virheellinen johtopäätös, ettei positiivinen vahvistaminen toimi. Yritän nyt mutkan kautta pohtia syitä sille, miksi moni ”naksuttelua” kokeileva kohtaa ongelmia.

Tykkään tarkastella kouluttamista ikään kuin koulutuspelinä, jolla on säännöt. Eläin ei tietenkään lähtökohtaisesti tunne näitä sääntöjä, vaan ne tulee sille opettaa. Mielestäni kaikkein tärkein sääntö on:

Saat vahvisteen vasta, kun luovut siitä
ja teet käytöksen x. 
(x = kriteeri, jonka määrittelee kouluttaja)

Tämä sääntö on voimassa sekä koulutuksen alkuvaiheessa, kun vasta muokkaamme käytöstä, mutta myös siinä vaiheessa, kun lähdemme ottamaan käytöstä ärsykekontrolliin (vaihe, jossa eläin ei saakaan enää vahvistetta oma-aloitteisista käytöksistä, vaan sen on odotettava vihjettä). Luopuminen on ensimmäinen asia/sääntö, joka eläimelle kannattaa opettaa.

Aina kun kouluttaja koulutuspeliä pelatessaan muuttaa kriteeriä – palkkaa ei tipukaan enää samasta asiasta kuin aikaisemmin – tapahtuu eläimen turhautumista. Turhautuminen ja siihen liittyvät tunteet kuuluvat oppimiseen. Kuinka paljon turhaumaa ilmenee ja miten turhautuminen ilmenee, riippuu eläimen temperamentista ja oppimishistoriasta. Eläin voi luovuttaa, suuttua tai yrittää enemmän.

Jos kouluttajalla on käsissään eläin, jolle ei ole opetettu yllä mainittua sääntöä, se voi siis äärimmillään poistua paikalta tai tulla silmille. Koirien kanssa tämä ei useinkaan ole kouluttajan kannalta ongelma, mutta kun 700 kg painava hevonen alkaa osoittaa kiukustumisen merkkejä, voi se olla vaarallista. Oppimisen ja nousujohteisen kouluttamisen kannalta liiallinen turhautuminen on aina ongelma. Kriteerihyppäykset kannattaa näiden kärsimättömien ja kokemattomien oppijoiden kanssa pitää todella pieninä, vaatimustasoa kasvattaa todella pienin askelin, että saamme kasvatettua eläimen sinnikkyyttä ja impulssikontrollia. Itseluottamus, uskallus ja itsehillintä kasvavat eläimilläkin harjoittelun myötä.

Se, että eläin luovuttamisen tai kiukustumisen sijaan yrittää enemmän tai kokeilee jotain muuta, vaatii myös sitä, että eläin on opetettu käyttämään omia aivojaan. Koulutuspelin toinen sääntö:

Keksi itse mikä on x.

Ensiarvoisen tärkeää on, että eläimetkin NAUTTIVAT ongelmanratkaisusta, oivalluksen hetkistä. Tätä on tutkittu mm. lampailla ja todella mielenkiintoisia ovat myös Jaak Pankseppin esittämät ajatukset siitä, miten ”seeking system” (vrt. ”appetitive behaviours”) on eläimelle palkitsevampi tila kuin itse vahvisteen saavuttaminen (consummatory behaviours, jotkut puhuvat vielä nykyäänkin viettipäämäärän saavuttamisesta). Eli saalistaminen on palkitsevampaa kuin saaliin syöminen, ongelmanratkaisu on palkitsevampaa kuin sen avulla saavutettu primäärivahviste. Tämä selittyy sillä, että etsintävaiheessa kehossa erittyy dopamiinia, mikä on koukuttavampi hormoni kuin endorfiini, jota puolestaan erittyy esimerkiksi syödessä. Tarkastellessamme ongelmanratkaisua fysiologian kannalta, teemme siis positiivisessa vahvistamisessa eläimistä ongelmanratkaisunarkkareita, jotka rakastavat oppimista. Tätäkin tietysti voi pohtia eettiseltä kannalta, että onko sekään oikein.

Jotta eläin todella pystyy heittäytymään kokeilemiseen, sillä ei saa olla takaraivossaan rankaisun pelkoa. Ja se siellä väistämättä on, jos kouluttaja kuljettaa mukanaan systemaattisesti myös positiivista rankaisua. Jokainen P+ syö arvoa sekä kouluttamisen prosessilta että itse vahvisteelta. Ja huom! tällöin myös negatiiviselta rankaisulta = pettymys palkkion menettämisestä ei ole niin suuri.  Järjettömin kuulemani koulutusohje on se, että ensimmäistä, luopumista koskevaa sääntöä eläimelle opettaessa tulee käyttää taluttimesta nypyttämistä tai muuta positiivista rankaisua eläimen katsoessa vahvistetta, josta luopumista sille opetetaan.

Joillekin yksilöille myös negatiivinen rankaisu voi olla lannistava tai jopa musertava, joten ei senkään käyttäminen ole tie onneen. Kouluttajan tulee katsoa aina kokonaisuutta: yksilöä, sen temperamenttia ja oppimishistoriaa, sekä suhteuttaa ne kriteereihinsä.

Arvot murroksessa

Hevosharrastajia koskettanut ”piaff-kohu” on kirvoittanut runsaasti keskusteluja siitä, minkälainen hevosten kouluttaminen on eettisesti hyväksyttävää. Toinen merkittävä ja mielenkiintoinen näkökulma on käsitellyt puuttumisen ja sivusta katsomisen problematiikkaa. Olen pohtinut näiden lisäksi myös järjestäjän vastuuta ja tätä kautta myös erilaisten yhdistysten ja kattojärjestöjen vastuuta siitä, miten eläimiä käsitellään ja koulutetaan erilaisten harrastus- tai kilpailulajien puitteissa. Olen aiemminkin peräänkuuluttanut eri tahojen vastuuta Palveluskoirat -lehdessä, enkä malta olla palaamatta aiheeseen.

Vaikka ”piaff-kohu” kuohuikin (ja kuohuu jälkimainingeissa edelleen) hevosmaailmassa, ei esimerkiksi koiraharrastusmaailman kannattaisi ohittaa tapahtunutta, vaan ottaa siitä opikseen. Maailma muuttuu, arvot muuttuvat ja tässä mukana on muututtava myös eri harrastuslajien ja elinkeinojen toimintakulttuurit. Tohtori Juho Rahkonen kirjoitti taannoin Talouselämä -lehdessä (11/2014) suomalaisen yhteiskunnan muuttuvasta arvoperustasta. Hänen mukaansa yhteiskuntamme feminisoituu eli muuttuu paitsi entistä liberaalimmaksi ja suvaitsevammaksi, myös yhteiskunnaksi, jossa vallitsevat modernit ja humanistiset arvot. Nämä arvot ovat tyypillisiä tämän päivän nuorille naisille ja näihin arvoihin sisältyy myös ajatus eläinten hyvinvoinnista ja jopa oikeuksista, vaikka Rahkonen ei artikkelissaan eläimiä nostakaan erikseen esille.

Myös yritysmaailmassa arvot ovat nousseet toiminnan keskiöön. Gävertin ja Tikan (Talouselämä 8/2015, s. 59-60) mukaan menestyvien yritysten toiminnan tavoite ei enää ole vain voiton tuottaminen, vaan myös sosiaalisen ja kulttuurisen arvon luominen, yhteiskunnallisten ongelmien ratkaiseminen. Eettinen arvopohja korostuu siis tulevaisuudessa yritystoiminnassakin.

Miten tämä sitten liittyy erilaisiin hevos- ja koiratapahtumiin tai tuotantoeläinten hyvinvointiin? No siten, että ihmiset ovat kiinnostuneita yhä enemmän eläinten hyvinvoinnista ja vaativat niin alan yrittäjiltä kuin muilta toimijoilta eettisesti kestäviä arvoja ja toimintaa. Teknologia ja some ovat mahdollistaneet nopean tiedonkulun, puskiin ja maneeseihin vetäytyminen ei ole pitkässä juoksussa ratkaisu vanhoissa, eläinten hyvinvoinnin vaarantavissa toimintatavoissa pitäytymiseen. Epäeettiset toimintatavat päätyvät ennemmin tai myöhemmin julkisiksi. Avoimuus ja katseita kestävä toiminta tulee olemaan toiminnan edellytys, vallitsevien arvojen kanssa ristiriidassa olevasta toiminnasta tehdään loppu.

Myös vastuun kantaminen yleisemmällä taholla kuuluu oleellisesti tähän arvomurrokseen. Tuomareiden ja tapahtumajärjestäjien tulee keskeyttää epäasiallinen käyttäytyminen ignooraamisen tai peräti asiasta huomauttavien katsojien vihaisen mulkoilun sijaan. Yksittäisten tapausten käsittelyä on vietävä eteenpäin ja kattoyhdistysten ja -järjestöjen on luotava uskottavuutta arvoilleen (ja toiminnalleen) viestimällä, että eläinten hyvinvoinnin vaarantava toiminta ei ole sallittua ja että sillä on seuraamuksia (= rangaistuksia).  Edelleen yhdistysten ja järjestöjen on tuotettava koulutusta ja materiaalia, joka tukee toiminnan arvoja. Useinhan eläinten väkivaltainen käsittely kumpuaa puutteellisista tiedoista ja taidoista.

Kyynikkokin voi lohduttautua ajatuksella, että arvot ovat sukupolvisidonnaisia. Vaikka vanhat jäärät ja heidän arvonsa jakavat harrastajat vielä pistävätkin hanttiin arvomurrokselle, hekin kokevat ennen pitkää luonnollisen poistuman ja uudet sukupolvet uusine arvoineen astuvat ohjaksiin. Eri asia sitten on se, onko järkevää jäädä tätä poistumaa odottamaan. Harrastuslaji voi olla kuopattu aikaisemmin kuin jäärä.

(p.s. Tämä kirjoitus ei ole hyökkäys mitään yksittäistä harrastuslajia vastaan, vaan tarkoitettu kaikille niille, jotka kouluttavat ja käsittelevät eläimiä jonkun harrastuksen puitteissa.)