Blogi

Starttinappulakäytös vuorovaikutuksen välineenä

Starttinappulakäytöksessä on kysymys eläimen esittämästä käytöksestä, jolla se kertoo kouluttajalle ”ok, voidaan aloittaa/jatkaa”. Voidaan aloittaa/jatkaa kynsien leikkaamista, voidaan aloittaa/jatkaa harjaamista, voidaan aloittaa/jatkaa tottelevaisuusharjoituksia, voidaan jatkaa eteenpäin kohti huolestuttavia asioita jne. Sovellusalueet ovat rajattomat. Starttinappulakäytökset antavat kouluttajalle informaatiota siitä, minkälaisen päätöksen eläin tekisi, jos se saisi siinä tilanteessa vapaasti valita.

Jos eläin ei esitä starttinappulakäytöstä (tai esittää ”pysäytysnappulakäytöksen”), kouluttaja on saanut informaatiota eläimen päätöksestä ja hänen tehtävänsä on miettiä keinoja miten hän voi vaikuttaa tuohon päätökseen; miten kouluttajan on muutettava OMAA TOIMINTAANSA, että eläin sanoo ”ok, jatketaan”.

Kouluttajan saadessa informaatiota siitä, mihin eläin on valmis, koulutus etenee nousujohteisesti ja tehokkaasti kouluttajan edetessä eläimen tahtia ja riittävän pienin kriteerihyppäyksin. Etenkin jännittäviin ja pelottaviin asioihin liittyvä koulutus vaatii kärsivällisyyttä ja kouluttaja tulee helposti edenneeksi liian nopeasti tai liian suurin kriteerihyppäyksin. Toinen arvokas syy on se, että ennustettavuus ja vaikutusmahdollisuudet lisäävät eläinten hyvinvointia. Hieman jännittävissä tilanteissa eläimen turvallisuudentunnetta lisää, kun se tietää mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Ja kun vuorovaikutus kouluttajan ja eläimen välillä viedään vielä askel pidemmälle ja annetaan eläimelle työkalut vaikuttaa omalla toiminnallaan koulutuksen etenemiseen, lisää se sekä eläimen hyvinvointia että motivaatiota toimia ihmisen kanssa.

Kouluttaja voi lähteä muokkaaman starttinappulaksi käytöstä, jota eläin lähtee itse tarjoamaan tai hän voi liittää starttinappulaksi jonkin aikaisemmin koulutetun käytöksen.  Näistä ensin mainittu on mielestäni turvallisin tapa lähestyä starttinappulakäytöksiä, sillä tässä tavassa varmistetaan, että eläin todella haluaa jatkaa kyseisen asian kimpussa heti aloituksen jälkeen. Jos kouluttaja valitsee starttinappulakäytökseksi jonkin todella vahvan ja sujuvan käytöksen, kuten esim. kuono-/turpakosketuksen, sen tekeminen tuntuu eläimestä itsessään jo kivalta. Tällöin se voi peittää alleen starttinappulaa seuraavan epämiellyttävän/vältettävän ärsykkeen, vaikka kouluttaja on edennyt liian suurin kriteerihyppäyksin tai liian nopeasti. Sama pulma koskee liian hyvää vahvistetta: eläin saattaa edetä vahvisteen toivossa liian vaikeisiin harjoituksiin liian nopeasti. Pysyvät tulokset ottavat aikansa: vastaehdollistaminen ei oikeasti etene, ellei seuraavaan kriteerin siirrytä vasta, kun eläin on rento.

Starttinappulakäytösten kanssa tulee olla myös huolellinen sen suhteen, että eläin todella tietää mihin se sanoo ”kyllä”. Ennakoitavuus on pienestä kiinni ja väärinymmärrykset kommunikaatiossa ovat yleisiä. Koulutusta voi viedä monta askelta taaksepäin se, että eläin sanoo ”kyllä” jollekin muulle kuin mitä kouluttaja luulee ja näin eläin kokee epämiellyttävän yllätyksen.

Starttinappulakäytökset ovat merkkejä isommasta muutoksesta – megatrendistä – jossa eläimiä ein nähdää enää diktaattorisen laumanjohtajan alaisina tai omistajan kilpailuvälineinä. Yhä enemmän ihmiset haluavat tietoa siitä, mitä eläin ajattelee, mitä mieltä se on asioista ja että se voi hyvin.   

Valtaväestön ajattelua ei eläimen mielipiteiden kyseleminen ole, vaan ajatus herättää vielä epäluuloa ja hämmennystäkin. Helpoimmin vaikuttaisi olevan hyväksyttävää se, että starttinappulakäytökset liitetään säännöllisesti toistuviin hoitotoimenpiteisiin tai tilanteisiin, joissa eläin välttelee koskemista, koska sitä pelottaa. Sen sijaan starttinappuloita käyttävä kouluttaja saattaa kohdata tyrmistyneen katseen, jos haluaa kysyä koiralta haluaako se treenata kapulan pitämistä tai haluaako hevonen ylipäätään lähteä treenaamaan. Jos eläin on helposti motivoitavissa makupalojen tai lelujen avulla, kouluttajalle tuskin tulee edes mieleen kysyä haluaako se treenata.  Kouluttajat, joiden eläimillä on syystä tai toisesta motivaation kanssa ongelmia, saattavat hyötyä starttinappulakäytöksistä etsiessään tarkempaa käsitystä esimerkiksi siitä, missä kohden harjoittelua motivaatio alkaa laskea.

Monilla kouluttajilla on jo huomaamatta käytössään starttinappulakäytösten kaltaisia käytöksiä. Esimerkiksi tottelevaisuusharjoitusten alussa katsekontaktin ottaminen tai kouluttajan sivulle hakeutuminen on usein merkki kouluttajalle, että koira on valmis ottamaan vastaan seuraavan vihjeen. Tähän kun lisätään kouluttajan tietoisuus siitä, mitä tapahtuu ennen katsekontaktin ottamista tai sivulle hakeutumista ja tietoinen päätös siitä, miten kouluttaja tähän informaatioon suhtautuu, onkin jo kysymys starttinappulakäytöksestä.

Arjessa on tilanteita, joissa eläimille ei voi antaa päätösvaltaa, koska meillä ei esimerkiksi ole aikaa kouluttaa eläintä. Tapaturmien yhteydessä emme voi kysyä, että sopiiko, että putsaan tämän haavan tai sopiiko, että lääkäri taivuttaa sen kipeää jalkaa.  Niihin tilanteisiin tehdään toisenlaiset suunnitelmat. Jokainen eläimen omistava henkilö voi kuitenkin pysähtyä tarkastelemaan arkeaan ja poimia sieltä tilanteita, joissa eläimeltä voisi kysyä mitä mieltä se on asioista ja minkälaisen valinnan sen tekisi. Vuorovaikutuksen määrän ja laadun parantuessa koiran ja eläimen välinen keskinäinen luottamuskin lisääntyy.

Artikkelikuva: Marko Kettunen

——–

Caniksessa 4/2019 (ilmestyy elokuussa) pidempi artikkeli starttinappulakäytösten kouluttamisesta.

Syksyllä 2019 tulossa myös luento ja harjoitusryhmä (seuraa: https://www.elainkoulutuskeskus.fi)

Koukuttava koulutus

Sekä innostavissa että huolestuttavissa tai jopa uhkaavissa tilanteissa nisäkkäiden elimistössä jyllää tietyiltä osin samankaltainen fysiologinen tila: sympaattinen hermosto on aktivoituneena ja elimistöön erittyy niin sanottuja stressihormoneja eli adrenaliinia, noradrenaliinia, sekä kortisolia.  Mielihyvää tuottavissa tilanteissa astuvat mukaan niiden rinnalle sellaiset välittäjäaineet, jotka tuottavat hyvää oloa. Usein nämä liitetään palkkioon: syömisen yhteydessä nostetaan esille mm. endorfiini ja serotoniini, sosiaalisen käyttäytymisen yhteydessä oksitosiini ja leikkimiseen yhdistetään dopamiini.

Näistä mielenkiintoisin on ehkä dopamiini, sillä sen ansiosta me nisäkkäät haemme yhä uudelleen ainutlaatuista mielihyvän kokemusta. Dopamiini koukuttaa. Mielihyväkokemus syntyy, kun dopamiini vaikuttaa kohdesoluihinsa ns. dopamiiniradan koko pituudelta. Tuo rata saa alkunsa keskiaivojen alueesta ja päättyy accumbens-tumakkeeseen, sekä aivokuorelle otsalohkon alueelle.  

Vaikka käytetty vahviste itsessään ei saisi aikaan dopamiiniryöppyä, jo palkkion odotus käynnistää mielihyväjärjestelmän. Dopamiini siis pitää yllä motivaatiota ja palkkion tavoittelua. Jokaiselle on varmasti tuttu joulunodotuksen tunne. Jouluaamuna koristellaan kuusta, joululaulut soivat radiossa. Odotuksen tuoma jännitys ja mielihyvä on käsin kosketeltava – kohta pukki tulee. Tai ne, jotka metsästävät tai sienestävät, tietävät sen kutkuttavan tunteen hyvissä riista- ja sienimaastoissa kulkiessa. Silmä hakee kiivaasti, välillä pitää pysähtyä paikalleen kuullakseen ja nähdäkseen paremmin. Saaliin ampuminen tai sienten kerääminen tuottavat hetken mielihyvää, mutta mieli halajaa hyvin pian etsimään uutta saalista. Myös eläinten kohdalla joulunodotus (etsiminen, ongelmanratkaisu) on jo palkitsevaa ja voi olla koukuttavampaa kuin itse lahjojen avaaminen (syöminen, rapsuttelu).

Mitä paketista paljastuu, minkä sienen silmä äkkää tai mitä kivaa kouluttaja eläimelle tarjoaa – tämä ei suinkaan ole yhdentekevä, vaan vaikuttaa suoraan dopamiiniradan toimintaan. Jos palkkio on se, mitä eläin on odottanutkin, dopamiinijärjestelmä on stabiili. Jos odotukset ylittyvät, se lisääntyy. Jos yksilö pettyy eli palkinto on huonompi kuin mitä on odottanut, dopamiinin tuotanto laskee.  Eläintä kouluttaessa kannattaa siis kiinnittää huomiota eläimen odotuksiin siitä, mitä se saa vahvisteeksi.  Koulutuksen ei tarvitse – eikä se voikaan olla – jatkuvaa odotusten ylittämistä, mutta joskus se tuottaa yllättävää koulutuksen etenemistä. Pettymyksiäkin voi tietoisesti käyttää jossain määrin hyväkseen esimerkiksi antamalla vähempiarvoisen vahvisteen eläimen tehdessä virheen.

Kun otamme koulutustilanteessa eläimen aktiiviseksi ajattelijaksi, ongelmanratkaisijaksi, saamme bonarina  eläimelle itse kouluttamiseen mielihyvää. Luovan ajattelun tilassa ja oivallusten tykityksessä on nimittäin dopamiiniratakin aktivoituneena.

Edellä kirjoitetusta huolimatta palkitsemiseen ja rankaisemiseen liittyvä neurobiologia ei ole lainkaan selvää ja selkeää. Dopamiinilla on todennäköisesti moninaisia ja vielä tuntemattomiakin tehtäviä hermoston toiminnassa. Oikeastaan vain yksi asia on varma: aivot toimivat kokonaisuutena. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä kukaan vielä tiedä tarkkaan ottaen miten.

Haluaisitko vaihtaa paikkaa lemmikkisi kanssa?

Minusta on tullut vanhemmiten nössö. Mietin sellaisia asioita kuin, että tuo sohvalla makoileva otus ei ole valinnut tulla juuri meidän perheeseemme. Se ei myöskään voi sanoa, että nyt sille riittää, se haluaa vaihtaa perhettä. Se ei pääse meitä pakoon, vaikka haluaisi.

Samaan aikaan luen ja kuulen erilaisista lemmikkeihin liittyvistä säännöistä ja periaatteista. Niitähän meillä ihmisillä tuntuu nimittäin riittävän. Osa näistä säännöistä ja periaatteista on sellaisia, että ne eivät vaaranna lemmikin hyvinvointia millään tavalla. Kuten, että koira ei saa tulla sohvalle. Ei koiran elämä siitä pilalle mene, kunhan sillä on riittävästi lepopaikkoja muualla sellaisissa paikoissa, joissa se viihtyy ja josta se näkee ympärilleen. Pitäköön ihminen sohvansa, jos siltä tuntuu.

Mutta sitten on niitä, jotka ovat kurjia lemmikin hyvinvoinnin kannalta ja koko ihmisen ja lemmikin välisen suhteen kannalta.  Esimerkiksi

* ”En anna koiran haistella lenkillä, vaan siellä tehdään tarpeet ja sen jälkeen liikutaan.” Näen aika usein lapsia harrastuksiin kuskatessani auton ikkunasta erään rouvan, jonka koirat kävelevät tämän vierellä lyhyissä taluttimissa peräkanaa niin, että jälkimmäinen tallustaa apaattisena, pää ja häntä roikkuen nenä ensimmäisenä menevän ahterissa. Ei puhettakaan tempon vaihtelusta tai muusta lajityypillisestä liikkumisesta saatikka haistelusta, koiran lajityypillisestä käyttäytymisestä. Missä on yhdessä olemisen ilo? Missä on liikkumisen riemu ja haistelun, sekä ympäristön tutkimisen tuottama mielihyvä? Haluaisitko sinä itse olla se nelijalkainen tyyppi remmin toisessa päässä?

* ”Me emme periaatteessa anna koiran päättää koska leikitään tai mennään ulos. ” Se, että eläin voi vaikuttaa ympäristöönsä on sen hyvinvoinnin kannalta merkittävä tekijä. Mieti itseäsi perheessä, jossa kaikki aloitteesi ignoorataan, etkä voi vaikuttaa mihinkään. Haluaisitko olla sen perheen jäsen?

* ”Me olemme päättäneet, että me emme kouluta makupalojen avulla.” Eihän tämäkään itsessään välttämättä eläimen hyvinvointia pilaa, jos sen koulutuksessa käytetään muita (positiivisia) vahvisteita. Suurin pulma on, että joskus ihmiset yrittävät päättää mistä heidän eläimensä pitävät ja härkäpäisesti pitäytyvät tässä päätöksessään. Kysyn usein asiakkailta, että mitä he tuumaisivat, jos työnantaja päättäisi maksaa heidän palkkansa kahvipaketteina tai kävelysauvoina, koska suomalaiset tunnetusti pitävät kahvista ja sauvakävelystä. Pointti on se, että taaskaan eläimen mielipidettä ei kysytä, vaan päätetään sen puolesta ja jopa vielä sellaisesta asiasta, johon oikeasti emme voi vaikuttaa. Ei kaikkia voi pakottaa pitämään kahvistakaan, saatikka sauvakävelystä.

Antropoformismi eli (eläinten) inhimillistäminen on joillekin kirosana, mutta fakta on, että kaikilla nisäkkäillä on paljon samanlaisia tarpeita ja tunteita, jos on valtavia erojakin. Yhtäläisyydet ja erot pitää ymmärtää. Joskus eläimen asemaan asettuminen tekee oikein hyvää meille, jotka itsekkäistä syistä olemme itsellemme lemmikkejä haalineet. Kysykäämme siis aika ajoin itseltämme haluaisimmeko itse olla lemmikkinä meidän perheessämme.

p.s. Tutustu tästä Seura- ja harrastuseläinten hyvinvoinnin neuvottelukunnan määritelmään eläinten hyvinvoinnille. Voit pohtia miten lemmikkisi oikeudet ja hyvinvointi toteutuvat. Veikkaan, että jokaisella on varaa parantaa jossain.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty


Kirjalliset koulutussuunnitelmat käytännön koulutuksen tukena

Opiskelijat kysyvät minulta usein teenkö aina kirjallisen koulutussuunnitelman, kun lähden kouluttamaan eläintä.  Rehellisyyden nimissä on vastattava, että en tee. Mikäli käytös on tärkeä ja siitä pitää tulla jossain aikataulussa suoritusvarma, teen kirjalliset koulutussuunnitelmat. Tämä voi yhtä lailla olla jäljestämiseen, tottelevaisuuteen kuin arki- tai ongelmakäytöksiin liittyvä käytös.

Työstäessäni joitain yksinkertaisia käytöksiä, kuten erilaisia kuonokosketuksia, alustoilla hakeutumisia tai luopumista, ties monettako kertaa samalle eläinlajille, jätän kirjallisen koulutussuunnitelman tietoisesti tekemättä. Näiden käytösten kanssa tiedän jo aiemmasta kokemuksesta minkälaisia mutkia matkaan voi tulla ja mitä kannattaa varoa vahvistamasta.

Jos tarkastelen asiaa eläimen näkökulmasta, ennakkoon mietityt koulutussuunnitelmat mahdollistavat mahdollisimman stressittömän koulutuksen olipa se sitten lemmikki, virkakoira tai kilpailukaveri. Kun kouluttaja pysähtyy etukäteen miettimään miten hän järjestää olosuhteet, ympäristön ja oman toimintansa niin, että ne edesauttavat koiran onnistumista ja kun pilkkoo kriteerit suunnitelmallisesti riittävän pieniksi, tulee välttäneeksi tarpeettomat epäonnistumiset, turhauman ja muut ei-toivottavat tunteet.

Koulutussuunnitelmia on monen tasoisia ja mitä tavoitteellisempaa koulutus on, sen tärkeämpää on suunnitella koulutuksen eteneminen monella tasolla. Raamit suunnitelmille antaa tietenkin jokin tavoite, kuten ”Käyttäytymiskoe 1.6.2019” tai ”Taluttimessa nätisti kulkeminen pääsiäiseen mennessä.”. Tältä pohjalta voi lähteä suunnittelemaan reittiä ja yksittäisiä askeleita nykytilanteesta tavoitteeseen.

Pitkän tähtäimen suunnitelma

Jokainen kouluttaja tekee niin tarkan viikko- tai kuukausisuunnitelman kuin haluaa ja tarvitsee. Toiset keskittyvät mieluummin 1-3 käytökseen kerrallaan, toiset työstävät useita käytöksiä tarkan päivä- ja viikkosuunnitelman mukaisesti. Nämä valinnat riippuvat paitsi omista mieltymyksistä myös käytettävissä olevasta ajasta.

Käytöskohtainen koulutussuunnitelma

Tämä on se vaihe, kun kouluttaja konkretisoi tarkasti koulutuksen tavoitteen, maalin, yksittäisen käytöksen osalta ja puntaroi erilaisia vaihtoehtoisia reittejä, joilla voi päästä maaliin. Tässä vaiheessa tehdään myös alustava matkasuunnitelma. Matkasuunnitelmalla tarkoitan sitä, missä järjestyksessä asioita tullaan kouluttamaan, kuten siedätänkö häiriöille ennen kuin liitän vihjeen tai miten vuorottelen keston ja yleistämisen kouluttamista, etten tule vakioineeksi mitään.


Treenikohtainen koulutussuunnitelma

Jos ei käytöksen tasolla kovin tarkkoja suunnitelmia paperille teekään, kannattaa viimeistään yksittäinen harjoitus miettiä paperille etukäteen jollain tasolla. Treenikohtaisen koulutussuunnitelman sisältö ja tarkkuus vaihtelevat nekin kouluttajan ja tilanteen mukaan.

Eläinkouluttaja tekee jatkuvasti koulutuksellisia valintoja koulutuksen aikana. Kouluttajan tulee tiedostaa nämä valintansa, sekä niiden seuraukset, mikä onkin koulutussuunnitelman tekemisen yksi tärkeä funktio. Kokemus saman käytöksen ja eläinlajin kouluttamisesta tuo luonnollisesti tietoa siitä, mitä kannattaa suunnitella kirjallisesti tai minkä voi jättää ”pään” ja improvisoinnin varaan. Edelleen kaikesta suunnittelun vaivasta huolimatta suunnitelmia ja omaa toimintaa on muutettava, jos koulutus ei etene.


Huomiot koulutuspäiväkirjaan

Koulutussuunnitelmien yhteydessä ei voi olla ottamatta esille koulutuspäiväkirjoja. Suunnitelmien toteutumasta on kerättävä dataa ja pidettävä päiväkirjaa. Suunnittelun ja päiväkirjan avulla kouluttaja välttää liian nopean etenemisen tai paikallaan junnaamisen. Ihminen on tapaeläin ja tekee mielellään samoja (kivoja ja hyvin sujuvia) treenejä päivästä toiseen, jos ei kiinnitä asiaan huomiota. Päiväkirjaakin voi pitää monella tasolla. Päiväkirjaan kannattaa tilanteesta riippuen kerätä tarkempaa dataa toistojen määristä tai pitäytyä karkeammassa kirjanpidossa.

————–

Caniksessa 1/2019 julkaistaan pidempi artikkeli, jossa tarkastelen mitä asioita kirjallisessa koulutussuunnitelmassa voi ja kannattaa olla. Näkemyksensä ja kokemuksensa koulutussuunnitelmista ja niiden sisällöstä kertovat myös kolme muuta ammattikouluttajaa: aktiiviharrastaja ja koirakouluyrittäjä Krista Karhu; koiratoiminnan opettaja, ylirajavartija Juha Pasanen Rajavartiolaitokselta, sekä käyttäytymisanalyysin asiantuntija Jari Parkkisenniemi. Lehti ilmestyy 21.2.2019.



Oivalluttamisbisnes – mitä se on?

Päätin lisätä blogin uudeksi kategoriaksi opettamisen ja työn kehittämisen, sillä opettamiseen liittyvät asiat ovat luonnollisesti lähellä sydäntäni. Opettaja ja yrittäjä vääntävät sisälläni jatkuvasti kättä, ja niiden yhdistäminen tuottaa välillä pientä tuskaa ja ahdistusta.

Minulta kysyttiin yrittäjyysopinnoissani missä bisneksessä olen mukana. Jääkiekkojoukkue Oulun Kärpät on kuulemma ”elämysbisneksessä”, Suomen Messut ”kohtaamisbisneksessä”. Aikani pyörittelin tätä päässäni ja annoin myös alitajunnalle mahdollisuuden prosessoida asiaa. Sieltähän se sitten pamahti tietoisuuteeni: yritykseni on mukana oivalluttamisbisneksessä. Suomen Eläinkoulutuskeskuksen tehtävä on auttaa niin eläinten omistajia, eläinalalla toimivia ammattilaisia kuin eläimiä oivaltamaan uutta.

Mitä ihmeellistä tässä nyt sitten on?!? Olen 11 vuotta opettanut tulevia ja nykyisiä eläintenkouluttajia ja saarnannut sen puolesta, että meidän pitää tässä bisneksessä saada eläinten omistajat itse oivaltamaan. Ja nyt vasta tajuan olevani oivalluttamisbisneksessä!?! Juuri tästä oivaltamisessa on kysymys: maailman näkemisestä uudessa valossa, ymmärryksen muuttuminen jostain itselle tutusta asiasta.

Miksi sitten eläimen omistajan oivalluttaminen on tärkeää? Eikö riitä, että eläintenkoulutusbisneksessä kerron asiakkaalle selkeästi ja johdonmukaisesti miten eläimen käyttäytymiseen liittyvä pulma ratkaistaan? Eikö riitä, että annan reseptin ja lähetän asiakkaan kotiin, jossa hän ”kokkaa” reseptin mukaisesti esimerkiksi maahan menon koiralleen?

Joskus se riittää. Useimmiten ei. Eläimet eivät ole koneita. Niiden käyttäytymiseen vaikuttaa niin monta tekijää, etteivät kahden käden sormet riitä niiden luettelemiseen. Reseptissäni en voi mitenkään varautua siihen mahdollisuuksien avaruuteen, jonka edessä eläimen omistaja koulutushetkellä seisoo. Siksi eläimen omistajan on itse oivallettava ne periaatteet, joiden mukaan eläin muuttaa käyttäytymistään. Tällöin hän osaa joustavasti muuttaa omaa toimintaansa yllättävissä tilanteissa kaavamaisen apinoinnin sijaan.

Minkälaisia tietoja ja taitoja oivalluttaminen vaatii, osaako kuka tahansa oivalluttaa? Kokemukseni, hankkimani kirjaviisauden, sekä ankaran reflektion tuloksena väittäisin, että oivalluttaminen vaatii

* ymmärrystä oivaltamisen esteistä
* ymmärrystä oivaltamisen mahdollistavan tilanteen ja vuorovaikutuksen luomisesta
* kykyä olla läsnä
* kykyä ja halua olla kiinnostunut asiakkaasta, tämän tiedoista, taidoista, asenteista ja tavoitteista
* tietoa eläinten käyttäytymisen muokkaamisesta
* taitoa tuoda tuo tieto asiakkaan saataville.

Vastuu oivaltamisesta on kuitenkin lopun viimein asiakkaalla itsellään. Ilman halua oivaltaa uutta ja halua katsoa eläintä ja sen käyttäytymistä uudessa valossa ei voi syntyä oivallustakaan.



Perustaidot haltuun

 

Suojelua on tavattu lähteä kouluttamaan ”vietti” edellä.  Käytännössä se tarkoittaa sitä, että koirat ja ohjaajat säntäävät suoraa päätä tositoimiin: piiskat paukkuvat, räkä roiskuu ja tunnelma on katossa (juuri tuossa tunnelmassa on lajin viehätys!). Samalla saatetaan koirat ns. punaiselle alueelle ja tällaisissa harjoituksissa saatetaan viihtyä sangen pitkäänkin.

Pulmana on, että ”punaisella alueella” – korkeassa viretilassa – mm. adrenaliinin ja noradrenaliinin tasot ovat korkealla, mikä estää ja vähintäänkin hidastaa oppimista. Punaisella alueella ollessaan koiran keho huutaa ”taistele” (tai ”pakene”) ja järki sumenee, koska verenkierto suuntautuu sydämeen ja lihaksiin ja vähenee paitsi ruoansulatuksessa, myös niillä aivojen alueilla, joissa ajattelu ja ongelmanratkaisu tapahtuvat. Liian kiihtyneen koiran kouluttaminen on mahdotonta, levelit on pakko saada alemmaksi tavalla tai toisella, jotta saadaan tottelevaisuus ja hallinta mukaan suoritukseen.

Positiiviseen vahvistamiseen perustuvissa koulutustavoissa lähdetään tavoitteita kohden toista kautta. Ensin rakennetaan erilaisia perustaitoja ja -käytöksiä ja vasta sen jälkeen aletaan nostaa kierroksia. Eri kouluttajat ja maalimiehet korostavat hieman eri taitoja, vaikka paljon nousee luonnollisesti samojakin asioita. Itse olen törmännyt eri kouluttajien ja maalimiesten ohjauksessa seuraaviin perustaitoihin, jotka tulee siis olla hallussa ennen kuin päästään itse asiaan, lajinomaisiin harjoituksiin ja kiihkeään tunnelmaan.

  1. Leikkiminen ja kommunikointi ohjaajan kanssa.  Koiran pitää haluta olla ohjaajan kanssa, kokea yhdessä tekeminen turvalliseksi ja kannattavaksi. Koirakolla pitää olla hauskaa yhdessä.
  2. Luopuminen. Koiran tulee keskittyä ohjaajaan, vaikka vahviste on esillä eli pallo/patukka/tyyny/hiha on ohjaajan ja myöhemmin avustajan kädessä tai maassa. Käytän tästä termiä ”luopuminen”. Sitähän suojelu loppupeleissäkin on: paras palkinto tököttää tai kirmailee näkyvillä koko ajan ja silti koiran pitää hillitä itsensä. Pitää luopua vahvisteesta, että voi saada sen.  Jos koira ei malta tehdä tottelevaisuutta, kun vahviste lojuu maassa, se tuskin malttaa tehdä sitä maalimiehen ollessa näkyvillä.
  3. Pureminen. Koiralla pitää olla sekä halu purra että myös hyvä tekniikka eli vakaa ja syvä ote.
  4. Irrotus. Irrotuksen pitää olla sujuva: sen pitää onnistua erilaisista kohteista korkeassakin viretilassa ja etäällä ohjaajasta. Lisäksi sen on oltava koiran mielestä positiivinen asia.  Jos koira ei irrota ohjaajan kanssa leikkiessä puhtaasti, se ei taatusti tee sitä maalimieheltäkään.
  5. Oppimaan oppimisen taidot. Koiran pitää itse sekä uskaltaa että osata käyttää aivojaan, päätellä ja keksiä itse mikä on kannattavaa ja mikä ei. Koira on myös opetettava itse hakeutumaan viretilallisesti alueelle, jossa ajattelu ja oppiminen on mahdollista ja pysymään siellä.

Lähes poikkeuksetta kaikki positiiviseen vahvistamiseen perustuvat suojelukoulutukset ja -seminaarit ovat toistaiseksi alkaneet siten, että ensimmäisellä koulutuskerralla on todettu, että jokaisella koirakolla on puutteita jossakin em. perustaidoista.  Ja koska mitään korjataan harvoin päivässä jos kahdessakaan, koulutukset ja seminaarit ovat olleet alkuun perustaitojen kanssa pusaamista. Räkä ei ole roiskunut, eivätkä piiskat ole paukkuneet. Boring! Mutta elämä joskus on.

Itsehillintää ja sitoutumista vaaditaan myös ohjaajalta. Pitää malttaa tehdä niin sanotusti hyvät pohjat alle. Jos lähtee rönsyilemään liian varhain tai väärässä kohdassa liikaa lajinomaisiin harjoituksiin, jotka esimerkiksi viretilan ja irrotuksen suhteen ovat liian vaikeita koiralle, joutuu palaaman takaisin lähtöruutuun.  Ylläpitokoulutus on ikuisuusaihe ja taitolaji, sillä jokainen lajinomainen treeni voi vahingossa ja huomaamattakin keikauttaa vaakakuppia niin, että balanssia pitää hakea perustaitoihin uudelleen.



Fiksu, tyhmä vai tyhmistetty?

 

Hollantilainen työkoirakouluttaja Simon Prins kertoi luennollaan, että testatessaan koulutukseen otettavia hajutyöskentelykoiria, hän valitsee ne sopivasti tyhmät. Liian fiksut alkavat kuulemma helposti keksiä luovia ratkaisuja yllättävissä tilanteissa, joita elävässä elämässä riittää. Sopivan tyhmät sen sijaan toistavat todennäköisemmin hyväksi koettua (= koulutettua) toimintatapaa, vaikka ympäristötekijät muuttuisivatkin.

En nyt lähde avaamaan ja pohtimaan eläinten älykkyyttä, siitä voi lukea kirjoittamastani artikkelista Caniksesta 6/2016. Sen sijaan väitän, että koulutusmenetelmä voi tyhmistää fiksunkin eläimen. Tämän olen nähnyt selkeimmin hevosissa. Hevoskoulutuskulttuuriin ei ole kuulunut eläimen oma-aloitteisen toiminnan vahvistaminen. Päinvastoin, niiden koulutus on perustunut suurelta osin fyysiseen manipulointiin. Hevoset toimivat usein vain ja ainoastaan silloin, kun niille kerrotaan mitä niiden pitää tehdä.  Ja tämän ne kyllä sisäistävät elämänsä myötä. Itse havahduin tähän, kun tuskastuin vähän vanhempaan, selkeitä toimintaohjeita odottavaan pv-herraan ja tiuskaisin mokomalle möllöttäjälle ”ziisus, kun olet tyhmä!”. Samassa hetkessä oivalsin, että eihän tuo vanha herra ollut koskaan edes käyttänyt omia aivojaan. Sen ei ollut tarvinnut. Tai se ei ollut saanut. Sen ajattelu oli sammutettu ja siitä oli todennäköisesti jopa rangaistukin. Se oli laitostunut.

Samalla tavalla laitostetaan myös koiria: kouluttajat sammuttavat niiden ajattelua käyttämällä runsaasti houkuttelua ja ohjausta niiden kouluttamisessa. Tottahan nämä koiramaailman laitostetut yksilöt saattavat olla fyysisesti ripeitä ja korkeassa vireessä, mutta jos niiden korvien väliin saataisiin mittari, joka mittaisi kognitiivisia toimintoja, piirtäisi se todennäköisesti lähes suoraa viivaa.

Kuinka paljon ihmiset sitten tarvitsevat nokkelia ja luovia ratkaisuja tekeviä koiria tai hevosia? Esimerkiksi palveluskoiralajeissa toistetaan sekä tottelevaisuudessa että suojelun c-osassa aina samalla kaavalla toistuvia käytöksiä. Siellä haetaan erittäin sujuvia ja aina samalla tavalla sekä laadullisesti että määrällisesti toistuvia käytöksiä. Robotinomaista käyttäytymistä. Sillä tavoin kai sujuvaa käytöstä voi kuvata. Ehkäpä on järkevää, ettei tuota kaavamaista käyttäytymistä ole pilaamassa kovin luovasti ajatteleva otus. Ehkä laitostunut palveluskoira on samalla tavalla suoritusvarmempi kuin sopivasti tyhmä hajutyöskentelykoira.

Ovatko nämä koulutuksella tyhmistetyt eläimet onnettomampia kuin ne, jotka ratkovat pulmatehtäviä koulutuspelien muodossa? Tai voivatko ne huonosti? Onnellisuutta ovat pohtineet jo antiikin filosofitkin, joten tyydyn toteamaan, että onnellisuus on eri asia kuin stressi ja hyvinvointi, jotka kuuluvat kyllä onnellisuuteen (stressiä olen pohtinut blogissani aiemmin). Kohtaamani koulutuksella tyhmistetyt eläimet ovat vaikuttaneet tyytyväisiltä ja hyvinvoivilta, jopa onnellisilta. Niillä menee varmasti usein ihan hyvin.

Tiedän, että jokainen elävä organismi kokee mielihyvää saadessaan vaikuttaa ympäristöönsä ja kokiessaan onnistumisia ja oivalluksen hetkiä. Itsekin nautin uuden oppimisesta ja ongelmien ratkaisemisesta, joten minulle on hyvin luontevaa suoda se omille eläimillenikin. Toisin sanoen suosin koulutustapoja, joissa eläimet käyttävät omia aivojaan, ovat aktiivisia ajattelijoita. Teen sitten toisella tavalla töitä suoritusvarmuuden saavuttamiseksi. Kouluttajan valinta.



Stressaako koulutus koiraa?

Kun koulutan koiralleni uutta käytöstä ja käytän toiminnan aikaansaamisen keinona  shapingia, on koira ongelmaratkaisutilanteessa, joka vaatii luovaa ajattelua. Tilanne muistuttaa myös susilauman metsästystä: saaliista on havainto (pallo taskussa, maalimies piilolla), mutta pitää keksiä konsti, jolla saaliiseen pääsee käsiksi. Tällaisessa kutkuttavan jännittävässä, positiivista stressiä sisältävässä tilanteessa koiran elimistö tuottaa mm. dopamiinia, joka on välittäjäaine myös riippuvuutta aiheuttavien päihteiden taustalla.

Jokainen, joka on koskaan opiskellut yhtään mitään uutta, tietää, että käsillä olevan ongelman ratkaisemiseen ja siihen liittyvään tunnetilaan vaikuttavat menot asiat. Ongelmanratkaisuhan voi olla myös äärimäisen turhauttavaa ja jopa ahdistavaa, jos tehtävä tuntuu liian vaikealta. Stressi on tällöin oppimisen ja yksilön kannalta ei-toivottavaa.

Tekijät, jotka vaikuttavat siihen miten mielekkäältä tai ahdistavalta oppiminen ja ongelmanratkaisu yksilölle näyttäytyy, ovat  moninaiset.


Temperamentti ja persoonallisuus

Niin ihmisissä kuin koirissa on erilaisia yksilöitä, jotka ovat jo syntymästään saaneet erilaiset geenit. Koirankin temperamentti on pysyvä ominaisuus, persoonallisuuden ollessa muovautuvampi. Erilaisia, kilpailevia persoonallisuusteorioita on useita. Big five -teorian mukaan yksi persoonallisuuden ulottuvuus on emotionaalinen tasapainoisuus. Sen mukaan yksilöillä, jotka kokevat runsaasti negatiivisia tunteita, on enemmän stressiä ja he reagoivat voimakkaammin stressaaviin tapahtumiin. Yksilön temperamentti ja persoonallisuus siis vaikuttavat siihen, miten stressaavaksi uudet koulutustilanteetkin koetaan, joskin oppimiskokemuksilla on tähän sanansa sanottavana (tästä edempänä).


Koiran senhetkinen vireystila

Optimaalinen vireystila oppimiselle on sopivan virittynyt tila. Jos ongelmanratkaisija on koulutustilanteessa väsynyt tai alivirittynyt, ei oppiminen ota sujuakseen. Ylivirittynyt tila – stressaantunut keho – ei sekään ole hyvä. Tutkimuksissa on todettu, että liian korkea viretila heikentää merkittävästi eläimen ongelmanratkaisukykyä, korkeat adrenaliini- ja noradrenaliinitasot vaikuttavat keskittymiseen ja oppimiseen estävästi.


Pitkäkestoinen mielentila

Yksilön hyvinvointiin vaikuttavat merkittävästi mm. yksilön liikunta, ravinto, virikkeet ja sosiaalinen elämä. Erilaisten hyvinvoinnin osatekijöiden on oltava tasapainossa ja eläimen tulee saada toteuttaa lajityypillisiä tarpeitaan. Jos puutteelliset hyvinvoinnin osatekijät aiheuttavat stressiä, tulee se mukaan myös koulutustilanteisiin.

Erityisen mielenkiintoinen tarkastelukulma mielestäni on sosiaalisen eläimen sosiaaliset suhteet sekä omiin lajikumppaneihin että toisiin lajeihin. Tällainen on esimerkiksi koiran ja ohjaajan välinen vuorovaikutus ja kanssakäyminen. Jos koiran ja ohjaajan väliseen kanssakäymiseen liittyy esimerkiksi jatkuva fyysisen rankaisun pelko, lisää se koiran stressiä myös koulutustilanteissa.


Sinnikkyys ja minä-pystyvyys

Sinnikäs yksilö jaksaa yrittää ongelman parissa pidempään tuntematta ahdistumista ja luovuttamiseen liittyvää kyvyttömyyttä. Sinnikkyys on paitsi periytyvä ominaisuus, myös ominaisuus, johon ympäristö ja kokemukset vaikuttavat voimakkaasti jo varhaislapsuudesta/-pentuajasta alkaen.

Minä-pystyvyydellä tarkoitetaan oppijan (realistisia) käsityksiä itsestään oppijana ja ongelmanratkaisijana. Jos koiran oppimishistoriassa on paljon onnistuneita ongelmanratkaisutilanteita, se todennäköisesti suhtautuu koulutukseen innokkaan odottavasti (dopamiini!) ja pitää itseään kyvykkäänä yksilönä.

Niputan nämä railakkaasti tässä yhteen, sillä ne molemmat rakentuvat positiivisten oppimiskokemusten myötä: yksilö oppii kokemusten myötä oppimaan ja uskomaan itseensä.

 

Opitut ongelmanratkaisustrategiat

Tämä liittyy edelliseen, mutta nostan sen omaksi kohdakseen, koska se on oleellinen seikka, kun käsittelemme koirien kouluttamista. Kun kouluttaja valitsee jonkin tietyn koulutusmenetelmän, hän alkaa muokata eläimen päähän sisäisiä malleja eli syy-seuraus –suhteita siitä, miten maailma makaa ja miten ongelmatilanteista selvitään.

Jos kouluttaja vaihtaa koulutusmenetelmää, eläin ei enää pystykään ratkaisemaan ongelmaa niiden sisäisten mallien avulla, joita sen päähän on rakentunut. Tilanne aiheuttaa eläimelle stressiä ja jopa ahdistusta.

Tällainen tilanne voisi olla sellainen, että koira, jonka ongelmanratkaisupelin sääntöihin on ennen kuulunut runsaasti houkuttelua, täytyykin itse keksiä ratkaisu ja tarjota oma-aloitteisesti jotain käytöstä. Tai koira, jolle on aina kerrottu mitä sen tulee tehdä ja kurittomuudesta on seurannut fyysinen rankaisu, ei todennäköisesti kykene käsittelemään tilannetta, jossa työkaluiksi vaihdetaankin negatiivinen rankaisu ja ohjaaja jää passiivisena odottamaan oma-aloitteista vaihtoehtoista käyttäytymistä.

 

Palautteen johdonmukaisuus

Jos opettaja sanoo ensin yhtä ja sitten toista, aiheuttaa se oppijassa turhautumista ja voimattomuuttakin. Yhteisen kielen puuttuessa joudumme antamaan koirille palautetta yksinkertaisin työkaluin palautteen ajoitukseen panostaen. Jos kouluttajan ajoitus on pielessä, on palaute sekavaa koiran näkökulmasta ja näin koko koulutus on sille stressaavaa.

 

Koulutustilanteen stressaavuus on siis monen tekijän summa, johon vaikuttavat niin koulutettavan yksilön perimä ja oppimishistoria kuin kouluttajan tiedot ja taidot. Keskittykäämme kouluttajina kehittämään tietojamme ja taitojamme ja tuottamaan enemmän positiivista kuin huonoa stressiä. Ja sitäkin sellaisten raamien sisällä, ettei koiran hyvinvointi vaarannu.

Kattavampi artikkeli aiheesta tulossa Canikseen syksyllä 2017.



Miksi se irrottaa?


Yleisin epäilys sille, että positiivinen vahvistaminen ei suojelussa toimi, liittyy irrotuksiin.  Minulle väitetään usein, että pureminen itsessään on koiralle niin palkitsevaa, ettei ole olemassa  vahvistetta, joka ajaisi puremisen ylitse. Pakko siis käyttää positiivista rankaisua, jos koira ei irrota. Toden totta: jos olisi olemassa Ihme-Porkkana, Vahvisteiden Vahviste, Kikka3:nen, jolla ylitettäisiin koiralle itsessään hyvältä tuntuvat lajityypilliset käytökset, olisi se varmasti keksitty jo.

Kysymys on monimutkaisemmasta asiasta kuin yksittäisestä vahvisteesta. Jotta positiivinen vahvistaminen toimii myös irrotuksissa, pitää ymmärtää muutakin kuin se, että positiivinen vahvistaminen on jotain sellaista, jossa lisätään eläimelle jotain eläimen mielestä mukavaa ja tavoiteltavaa. Positiivinen vahvistaminen on isompi rakennelma, jonka perustukset suojelua kouluttaessa ovat oikeastaan kolmessa  – ei kun ainakin neljässä! – asiassa.

 
Koira nauttii puremisesta, leikkimisestä ja kamppailusta

Jotta koiran saa toimimaan positiivisesti vahvistaen myös suojelussa, koiran tulee nauttia puremisesta, ohjaajan kanssa leikkimisestä ja maalimiehen kanssa kamppailemisesta. Ohjaajan ja maalimiehen kanssa on oltava hauskempaa kuin jököttää yksin pallo, patukka, tyyny tai hiha suussa. Jos koira valitsee harjoituksissa pitkäksi aikaa yksin nököttämisen tyynyn tai hihan saatuaan, on jotain perustavanlaatuista pielessä.

 
Irrotus pilkotaan kriteereiksi

Irrottamisen, kuten minkä tahansa muun käytöksen, pilkon koulutusvaiheessa pienemmiksi kriteereiksi.  Itse operantti käyttäytyminen on yksinkertainen (avaa suu),  joten kriteerit muodostuvat viretilasta, jota pyrin nostamaan asteittain. Kriteerit voivat edetä jollain koirayksilöllä esim. seuraavalla tavalla:

  1. Irrotus kuolleesta pallosta
  2. Irrotus kuolleesta patukasta
  3. Irrotus pallosta heti taistelun jälkeen
  4. Irrotus pallosta taistelun aikana
  5. Irrotus patukasta heti taistelun jälkeen
  6. Irrotus patukasta taistelun aikana
  7. Irrotus kuolleesta tyynystä
  8. Irrotus tyynystä heti taistelun jälkeen
  9. Irrotus tyynystä taistelun aikana
  10. Irrotus kuolleesta hihasta
  11. Irrotus hihasta heti taistelun jälkeen
  12. Irrotus hihasta taistelun aikana

Ideana ja oletuksena edellä kuvatussa kriteeriportaikossa olen pitänyt sen, että purtava esine itsessään jo nostaa viretilaa. Toisia kohteita on ihanampi purra kuin toisia. Koiralle vaikeampaan irrotuskohteeseen siirryttäessä lasken vaatimustasoa sen suhteen mitä on tapahtunut ennen irrotuskäskyä (kuollut – heti taistelun jälkeen – taistelun aikana).  Kuolleesta on helpompi irrottaa kuin kesken taistelun. Edellä kuvattu kriteeriportaikko ei ole universaali totuus, vaan sitä tulee varioida koiran mukaan. Kriteereissä etenen vasta kun irrotus helpommasta toimii sujuvasti eli onnistuu lähes poikkeuksetta useamman kerran peräkkäin.

Toiminnan aikaansaamisen keinona käytän aluksi nappaamista eli merkkaan ehdollisella vahvisteella ja vahvistan sen, kun koira irrottaa lelun suustaan.

Se,  mitä käytän vahvisteena irrotukselle vaihtelee sekä koirayksilön että koulutusvaiheen mukaan. Itse olen oppinut itseäni viisaammilta hyvin toimivan vaihtokauppatekniikan, jossa vahvisteena irrotuksesta tulee ohjaajalta tismalleen samanlainen pallo, patukka tms. Saatan käyttää myös ruokaa/makupaloja tai uutta purua samaan kohteeseen riippuen siitä, mitä tilanne näyttää vaativan. Jälkivartioinnissa vahvisteena irrotukselle toimii Myrskyllä hyvin haukkuminen, mikä tarkoittaa sitä, että sen vahvistaminen on sekin aina ajankohtaista. Premack nimittäin auttaa positiivista kouluttajaa…

Jokainen treeni on myös irrotustreeni. Vaikka harjoittelen tottelevaisuutta, pyrin pitämään koko ajan huolta siitä, että irrotus on nopea. Siirryn vahvistaman irrotuksia, jos ne alkavat hidastella.

Irrotukset rakennan ensin itselleni ja sen jälkeen yleistän avustajan kautta maalimiehelle. Eli en voi olettaa, että koira irrottaa maalimieheltä tyynystä kesken taistelun, jos se ei irrota puhtaasti minulta ja avustajalta vastaavissa tilanteissa.

EDIT: Myös kuormitus ja kouluttajan/ohjaajan etäisyys avustajasta/maalimiehestä ovat kriteerejä, joita tähän ei ole avattu!

Irrottaminen tuntuu hyvältä

Lukuisten toistojen myötä – yllä kuvatun harjoittelun edetessä – irrottamisesta itsestään tulee koiralle hauskaa. Siihen alkaa liittyä erittäin myönteinen klassinen ehdollistuma tavoitellun operantin käyttäytymisen (avaan nopeasti suuni) lisäksi. Irrotus ei ole enää välttämätön paha kaiken hauskan pureskelun ja räyhäämisen keskellä, vaan irrotus tuntuu hyvältä ja on portti hauskanpitoon. Koira on lukuisten toistojen myötä aivopesty tähän. Siksi koiran karatessa puruun – mitä väistämättä tulee tapahtumaan myös silloin, kun koulutetaan positiivisesti vahvistaen – ei kouluttaja mielellään anna irrotus–käskyä, koska se toimii vahvisteena edeltävälle käytökselle. Ystävämme Premack tulee muistaa tässäkin.

 

Miksi palkkion poisto toimii myös irrotuksissa?

Positiivisesti vahvistaen koulutettu koira ei todennäköisesti jää hihaan roikkumaan virheen tehtyään, vaikka se rakastaa puremista, koska se TIETÄÄ, että koulutuspeli päättyy siihen. Joko tyyny/tumppu putoaa maalimieheltä maahan tai ohjaaja hakee sen pois. On erittäin epätodennäköistä, että koira jää kinaamaan asiasta, koska sen koko edeltävä elämä – sen koko oppimishistoria –  on rakentanut sille päähän mallin, että karamelli viedään pois, kun se tekee väärin. Ja mikään ei ole sen mielestä niin kivaa kuin koulutuspeli. Elämän suurin tragedia on se, että se keskeytetään.

Pienen myönnytyksen annan positiiviselle rankaisulle (P+) kouluttamisen yhteydessä. Tottahan edellä kuvatussa karkaustilanteessa saattaa kouluttaja vahingossa tai tahallaan osoittaa koiralle paheksuntaa ei-toivotusta käytöksestä, minkä koira voi kokea siinä tilanteessa positiiviseksi rankaisuksi. Voisin myös kuvitella, että hätätapauksessa pyytäisin maalimiestä irrottamaan koiran hihasta pampun kahvalla, mikä sekin on todennäköisesti koiran mielestä epämiellyttävää eli P+.

Olipa rankku palkkion poistaminen tai epämukavuuden lisääminen, eivät ne itsessään opeta koiralle mitään. Jos koira tekee toistuvasti virheitä, tulee kouluttajan pysähtyä miettimään missä on vika.

 

Pavlov, Skinner, Premack ja moni muu

Suojelukoiraa kouluttaessani minun tulee ymmärtää, että olkapäilläni istuvat  Pavlov ja Skinner. Koulutuksen alussa on Skinner on usein isompi eli käyttäytyminen on enemmän teknistä. Mutta lopputulema on Pavlovin voittojuhlaa, suurten tunteiden värittämää käyttäytymistä. Premack istuu taskussa ja muistuttaa, että todennäköisempi käytös vahvistaa epätodennäköisempää. Opettelen siis käyttämään käytöksiä vahvisteina, enkä myrkytä niitä turhilla rankuilla. Panksepp muistuttaa, että se on seeking-behavior, joka dopamiineja ryöpsyttää, ei ”maaliin juokseminen”.  Näiden ja monien muiden tutkijoiden luoman teorian ymmärtäminen auttaa kouluttamista. Soveltaminen tuottaa nautinnollista päänvaivaa. It’s simple but not easy, sanoo Bob Bailey, yksi kokeneimmista tapaamistani teorian soveltajista.

Viime kädessä kysymys on kuitenkin hauskanpidosta. Jos minulla ja koirallani ei ole suojelun parissa hauskaa, ei teorioillakaan ole mitään väliä. Onneksi apunani on maalimiehiä, jotka muistuttavat minua tästä. Sen lisäksi, että he auttavat ja ohjaavat eteenpäin suojelun kouluttamisessa.

Kiitos heille kaikille.



Aikuisten oikeesti – suojelun kouluttaminen onnistuu ilman fyysisiä rankaisuja

Katso vaikka oheinen suojelutreenivideomme.

Päivän harjoitusten teemana oli nostaa Myrskyn viretilaa tolppatreenillä ja opettaa sille vartiointi korkeassa viretilassa. Kuten kaikki tietävät, korkeassa viretilassa impulssikontrolli heikkenee ja suoritukseen tulee virheitä.  Niin tapahtui myös Myrskylle. Se ampaisi suoraan hihaan kiinni, mutta erilaisten fyysisten puuttumisten sijaan peli vihellettiin poikki, Myrskyn mahdollisuus palkkioon poistettiin (P-). Sen jälkeen otettiin uudestaan ja Neiti oli oppinut läksynsä: hihaan ei purra piilolle lähetyksen yhteydessä. By the way, Myrsky on lähetetty aina piilolle vapaana, sitä ei ole sekuntiakaan haukutettu piilolla liinojen varassa. Eikä näillä näkymin haukuteta tulevaisuudessakaan.

Vaikka halusin lukijan kiinnittävän videossa huomiota negatiiviseen rankaisuun (P-), pelkästään rankaisemisesta puhuminen johtaa keskustelun pois asian ytimestä. Minkään sortin rankaisu ei nimittäin opeta eläimelle miten sen tulisi toimia. Ennen kuin rankaisee koiraa ei-toivotusta käytöksestä (esim. hihan tökkiminen vartioinnissa), on sille pitänyt opettaa mitä sen pitäisi tehdä (istu ja hauku). Pohjien/perustuksen rakentaminen on aina kaiken a ja o.

Perustuksen rakentamisessa on paljon erilaisia lainalaisuuksia, joista haluaisin korostaa tässä muutamaa.  Käyn niitä läpi vartioinnin kouluttamisen kautta.

1. Mieti mitä koiran pitää osata ennen kuin voit ryhtyä kouluttamaan varsinaista käytöstä. Vartioinnin kohdalla ennakkotaitoja tarkastellessa Myrskylle oli aiemmin ehdollistettu ehdollinen vahviste (palkkiomerkki) ja luopuminen (se ei tavoittele ehdotonta vahvistetta eli varsinaista palkkiota, vaikka se on näkyvillä), sekä istuminen. Tiesin muista yhteyksistä, että se osaa kyllä myös haukkua, mutta se ei tehnyt sitä vihjeestä. Irrotukset olivat jollain tasolla olemassa, mutta niitä piti ja pitää edelleen koko ajan parantaa ja harjoitella. Nämä kaikki on opetettu Myrskylle positiivisen vahvistamisen periaattein.

2. Pilko käytös. Koulutettava käytös pitää pilkkoa pieniin osiin, mikä on mielestäni kouluttajan vaativin tehtävä. Vartioinnin kohdalla Myrskyn kanssa etenimme ao. kriteeriportaikon mukaan:

a) Istu ja hauku, vahvisteena ruoka. Itse päädyin sheippaamaan haukkumisen ja halusin ehdottomasti pitää istumisen tässä koko ajan mukana, sillä halusin koiran kalloon iskostuvan, että sen pitäisi istua ja haukkua. Kahden asian kouluttaminen yhtä aikaa ei ole suositeltavaa, mutta uskoin meidän selviytyvän tästä. Tämän olisi tietenkin voinut tehdä esimerkiksi niin, että opettaa ensin koiran haukkumaan vihjeestä ja sen jälkeen pyytää ensin istumaan ja sen jälkeen haukkumaan.

b) Istu ja hauku, vahvisteena lelu. Halusin nostaa Myrskyn viretilaa ja vaihdoin leluun. Lelujenkin arvo koiralle vaihtelee, joten aloitin helpoista leluista, joihin koiran oli helppo olla tökkimättä ja etenin kohti leluja, joita sen kovasti teki mieli ottaa suuhun.  Haukun kesto oli tässä vaiheessa 2-5 haukahdusta, todella vähän siis.

c) Lisäsin sanallisen vihjeen käytökselle istu ja hauku. Kun Myrsky istui ja haukkui mielestäni riittävän hyvin, lisäsin vihjesanan ”sano”. Tämä ei ole tosin välttämätöntä, sillä tilanteessa on useita muita vihjeitä – kuten paikallaan seisova ihminen/maalimies – jotka kyllä kertovat koiralle mitä sen siinä tilanteessa pitää tehdä, mutta helpotti kohtaa f. Vihje kannattaisi oikeastaan lisätä myöhemmin – kun haukku on intensiivisempää ja pitkäkestoisepaa – mutta nyt se meni näin.

d) Juokse heitetyn pallon/patukan perään ja palaa sieltä eteeni istumaan ja haukkumaan. Tämäkin harjoitus nosti Myrskyn viretilaa lisää, jolloin helpotin aluksi asiaa koiralle pitämällä parin toiston ajan vähän kättä patukan/pallon edessä, mutta häivytin sen nopeasti. Jos Myrsky yhtään tökkäsi lelua, merkkasin käytöksen sanomalla ”oho” ja työnsin lelun taskuuni/käänsin selkäni ja aloitin ”koulutuspelin” alusta.

e) Lisäsin kestoa haukkumiselle epäsäännöllisesti vahvistaen. Ihminen vakioi todella helposti asioita ja esimerkiksi 4 haukahduksen rakentaminen on todella helppoa, valitettavasti. Siksi Myrsky sai välillä palkan 3 haukusta, välillä 7, välillä taas 2, välillä 10 haukun jälkeen.

f) Tein kohdan d niin, että seisoin piilolla.  Siirryin siis tiipiihin ja tein sieltä käsin harjoituksia kahdella tavalla. Sekä niin, että heitin koiralle piilolta lelun vahvisteeksi haukusta ja juostuaan takaisin piilolle, pyysin irrotuksen ja uuden haukun. Tai jätin koiran istumaan kauemmaksi piilosta ja vihjeellä ”sano” päästin sen haukkumaan.

g) Vaihdoin piilolle avustajan. Pari treenikaveria ja perheenjäsentä auttoivat käytöksen yleistämisessä: ”sano” tarkoittaa Myrskylle minkä tahansa piilolla kököttävän ihmisen haukkumista, ei vain minun. Oli isoja ja pieniä, naisia ja poikia.

h) Istu ja hauku piilolta löytynyt maalimies (jonka kanssa oli mm. tehty hyppyjä). Tähän maalimies sitten lisäili taistelua yms. Ja kyllä – Myrsky on saanut aina purun piilolta maalimieheltä. Voi olla, että tulen katumaan tätä joku päivä, mutta vielä en ole huomannut sen haittaavan vartiointia.

i) Istu ja hauku piilolla korkeassa viretilassa. Tämän treenin tarkoitus oli nostaa koiran viretila ja opettaa sitä toimimaan korkeassa viretilassa, lähellä ”punaista aluetta”. Tämä video oli heti blogin alussa. Myrskylle ei ole tehty sen elämän aikana kuin kolme tolppatreeniä alta vuosikkaana. Männä kesänä maalimies oli sitä mieltä, että nyt on aika lisätä tehoja ja Myrsky laitetiin ensimmäistä kertaa sitten pentuajan tolppaan ja otettiin ns. ”vietinvaihtoharjoituksia”.

j) Käytöksen yleistäminen eri maalimiehiin + eri kentille. Tämä on tulevaisuuden töitä. Kun käytöksiä yleistetään, helpotetaan ensimmäisillä kerroilla treeniä hetkellisesti.

3. Etene maltillisesti mutta silti ripeästi. Tarkoitus ei ole jäädä hinkkaamaan kutakin em. kriteeriä maailman tappiin saakka, mutta jos kouluttaja etenee liian nopeasti, ei eläin pysy perässä. Itse pyrin hakemaan vähintään 4-5 onnistunutta peräkkäistä toistoa per kriteeri, joskus jopa 8-10. Mutta tiedän kouluttajia, jotka etenevät nopeammin ja kouluttajia, jotka etenevät hitaammin. Absoluuttista oikeaa vastausta tähän ei ole, vaan etenemisnopeus riippuu niin eläinlajista, koulutettavasta yksilöstä kuin koulutettavasta käytöksestä. Vaikeaa, mutta mielenkiintoista tasapainoilua.

4. Ole musta-valkoinen. Toisin sanoen pitäydy kriteerissä, älä esimerkiksi maksa palkkaa tökkimisestä. Positiivinen vahvistaminen ei todellakaan perustu nössöilyyn, vaan siihen, että kouluttajalla on hallussaan eläimen tavoittelemat asiat, joita hän säännöstelee johdonmukaisesti. Eläin oppii hyvin nopeasti, että perseilemällä ei resursseja tipu.

Se, että me Myrskyn kanssa olemme edenneet vartioinnin rakentamisessa yllä kuvattujen vaiheiden mukaisesti, ei tarkoita sitä, että tämä olisi ainoa oikea tapa tehdä asia.  Jokainen voi – ja jokaisen kouluttajan pitää – varioida kriteerit, koulutusjärjestys ja käytettävät vahvisteet oman koiran mukaan. En myöskään ajattele, että meidän touhumme olisi täydellistä tai että siitä pitäisi ottaa mallia.

Pointti on: jos tällainen keskinkertainen kouluttaja, jolla on keskinkertainen koira onnistuu kouluttamaan vartioinnin ilman kovia fyysisiä rankaisuja, mihin kykeneekään taitava kouluttaja lahjakkaan koiran kanssa?

 

Tässä on video, josta näkyvät kriteerit a) ja h):

Tästä videosta näkyy kriteerit e) ja f):