Lusikka kauniiseen käteen

 

Vierailtuani rajavartiolaitoksella olen ollut taas yltä päältä suojelukärpäsen puremilla paukamilla. EU:n sisäinen koiranohjaajien koulutusprojekti (Frontex) perustuu täysin positiiviseen vahvistamiseen – myös suojelun osalta – ja siinä on mukana useita EU-maita. Rajan äijät käyvät positiivisen vahvistamisen huippuopissa ja sitä oppia sovelletaan nyt Suomessakin. Tulokset ovat erittäin hyviä. Jo kokemuksena oli siistiä kohdata kokenut maalimies, joka puhui kanssani samaa koulutuskieltä.

Yleensähän suojelutyöskentely on erittäin maalimieskeskeistä ja ohjaaja on lähinnä statisti ja liinankäyttäjä. Kun lähdetään kouluttamaan suojelua positiivisesti vahvistaen, tämä asetelma käännetään täysin päälaelleen. Ensinnäkin koiran ohjaaja rakentaa koiralle pohjat eli käytökset ja yleistää ne maalimiehelle. Toiseksi, oleellinen osa työskentelyä on se, että vahvisteet tulevat myös koiran ohjaajalta, ei vain maalimieheltä purun muodossa. Itse asiassa jo Ivan Balabanov on tuonut kirjassaan Advanced Schutzhund (1999) esille sellaisia oleellisia pointteja, joita Jussi Pasenenkin meille rajan treeneissä toi esille:

1. Irrotukset tehdään vaihtamalla.
2. Koiran on haluttava leikkiä ohjaajan kanssa, vaikka maalimies on näkyvissä.

Eli koiralta olisi mielellään löydyttävä vahvaa saalistuskäyttäytymistä ja ohjaajan on osattava sekä leikkiä että kouluttaa. Jo Hirmun suojeluharjoituksissa noudatin simppeliä ajatusta, että koulutan käytökset itse ja siirrän/yleistän ne sitten maalimieheen. Ongelmaksi tuli otetyöskentely, sillä käkkärä on kuin singeri ja tämän asian jätin maalimiehelle. Saalistuskäyttäytymistä ei sen sijaan tuosta koirasta ole tarvinnut kaivella.

Jokseenkin ironisesti Myrsky (spn) onkin sitten päinvastainen tapaus: ote on syvä ja vakaa, mutta saalistuskäyttäytyminen ei ole sen vahvin puoli ja sen lisäksi sen mielestä on aika mukava omia tavaroita. Lisäksi olen jokseenkin surkea leikkimään. Olen toki ollut tietoinen tästä haasteesta ja työstänyt sitä laiskanpulskeasti, mutta samalla vähän luottanut ja ajatellut, että jätän saalistamisen kunnollisen avaamisen maalimiehelle. NOT. Tässä on nyt sitten otettu lusikka kauniiseen käteen ja harjoiteltu ihan peruskauraa patukoiden kanssa.

Otteen työstämisen suhteen yritin vänkyttää Jussille, että ihan kamalan vaikeaa koiran ohjaajalle ja näin vanhallekin ihmiselle vielä (olen huomannut, että välillä on erittäin kätevää mennä iän taakse piiloon). Eivät menneet piipitykset läpi. Nyt Hirmu toimii oivallisena harjoituskappaleena, kun harjoittelen otteen muokkaamista.

Omaa mukavuusaluetta on pitänyt laajentaa reippaalla kädellä.

There is no such thing as free lunch

Ihmiset tuntuvat usein ajattelevan voivansa kokeilla positiivista vahvistamista tai ”naksuttelua” ja samalla jatkaa rinnalla entiseen malliin negatiivisesti vahvistaen (antavat systemaattisesti palautetta eläimen käytökselle lisäämällä eläimen elintilaan jotain epämiellyttävää ja vahvistamalla haluamaansa käyttäytymistä poistamalla tuon epämiellyttävän). Valitettavasti tällainen sekakäyttö ei toimi kaikilta osin, jolloin tehdään virheellinen johtopäätös, ettei positiivinen vahvistaminen toimi. Yritän nyt mutkan kautta pohtia syitä sille, miksi moni ”naksuttelua” kokeileva kohtaa ongelmia.

Tykkään tarkastella kouluttamista ikään kuin koulutuspelinä, jolla on säännöt. Eläin ei tietenkään lähtökohtaisesti tunne näitä sääntöjä, vaan ne tulee sille opettaa. Mielestäni kaikkein tärkein sääntö on:

Saat vahvisteen vasta, kun luovut siitä
ja teet käytöksen x. 
(x = kriteeri, jonka määrittelee kouluttaja)

Tämä sääntö on voimassa sekä koulutuksen alkuvaiheessa, kun vasta muokkaamme käytöstä, mutta myös siinä vaiheessa, kun lähdemme ottamaan käytöstä ärsykekontrolliin (vaihe, jossa eläin ei saakaan enää vahvistetta oma-aloitteisista käytöksistä, vaan sen on odotettava vihjettä). Luopuminen on ensimmäinen asia/sääntö, joka eläimelle kannattaa opettaa.

Aina kun kouluttaja koulutuspeliä pelatessaan muuttaa kriteeriä – palkkaa ei tipukaan enää samasta asiasta kuin aikaisemmin – tapahtuu eläimen turhautumista. Turhautuminen ja siihen liittyvät tunteet kuuluvat oppimiseen. Kuinka paljon turhaumaa ilmenee ja miten turhautuminen ilmenee, riippuu eläimen temperamentista ja oppimishistoriasta. Eläin voi luovuttaa, suuttua tai yrittää enemmän.

Jos kouluttajalla on käsissään eläin, jolle ei ole opetettu yllä mainittua sääntöä, se voi siis äärimmillään poistua paikalta tai tulla silmille. Koirien kanssa tämä ei useinkaan ole kouluttajan kannalta ongelma, mutta kun 700 kg painava hevonen alkaa osoittaa kiukustumisen merkkejä, voi se olla vaarallista. Oppimisen ja nousujohteisen kouluttamisen kannalta liiallinen turhautuminen on aina ongelma. Kriteerihyppäykset kannattaa näiden kärsimättömien ja kokemattomien oppijoiden kanssa pitää todella pieninä, vaatimustasoa kasvattaa todella pienin askelin, että saamme kasvatettua eläimen sinnikkyyttä ja impulssikontrollia. Itseluottamus, uskallus ja itsehillintä kasvavat eläimilläkin harjoittelun myötä.

Se, että eläin luovuttamisen tai kiukustumisen sijaan yrittää enemmän tai kokeilee jotain muuta, vaatii myös sitä, että eläin on opetettu käyttämään omia aivojaan. Koulutuspelin toinen sääntö:

Keksi itse mikä on x.

Ensiarvoisen tärkeää on, että eläimetkin NAUTTIVAT ongelmanratkaisusta, oivalluksen hetkistä. Tätä on tutkittu mm. lampailla ja todella mielenkiintoisia ovat myös Jaak Pankseppin esittämät ajatukset siitä, miten ”seeking system” (vrt. ”appetitive behaviours”) on eläimelle palkitsevampi tila kuin itse vahvisteen saavuttaminen (consummatory behaviours, jotkut puhuvat vielä nykyäänkin viettipäämäärän saavuttamisesta). Eli saalistaminen on palkitsevampaa kuin saaliin syöminen, ongelmanratkaisu on palkitsevampaa kuin sen avulla saavutettu primäärivahviste. Tämä selittyy sillä, että etsintävaiheessa kehossa erittyy dopamiinia, mikä on koukuttavampi hormoni kuin endorfiini, jota puolestaan erittyy esimerkiksi syödessä. Tarkastellessamme ongelmanratkaisua fysiologian kannalta, teemme siis positiivisessa vahvistamisessa eläimistä ongelmanratkaisunarkkareita, jotka rakastavat oppimista. Tätäkin tietysti voi pohtia eettiseltä kannalta, että onko sekään oikein.

Jotta eläin todella pystyy heittäytymään kokeilemiseen, sillä ei saa olla takaraivossaan rankaisun pelkoa. Ja se siellä väistämättä on, jos kouluttaja kuljettaa mukanaan systemaattisesti myös positiivista rankaisua. Jokainen P+ syö arvoa sekä kouluttamisen prosessilta että itse vahvisteelta. Ja huom! tällöin myös negatiiviselta rankaisulta = pettymys palkkion menettämisestä ei ole niin suuri.  Järjettömin kuulemani koulutusohje on se, että ensimmäistä, luopumista koskevaa sääntöä eläimelle opettaessa tulee käyttää taluttimesta nypyttämistä tai muuta positiivista rankaisua eläimen katsoessa vahvistetta, josta luopumista sille opetetaan.

Joillekin yksilöille myös negatiivinen rankaisu voi olla lannistava tai jopa musertava, joten ei senkään käyttäminen ole tie onneen. Kouluttajan tulee katsoa aina kokonaisuutta: yksilöä, sen temperamenttia ja oppimishistoriaa, sekä suhteuttaa ne kriteereihinsä.

Kyllästyttääkö?

Kohtaan todella usein kouluttajia, jotka ovat huolissaan siitä, että eläin kyllästyy koulutukseen, jos koulutettava käytös on liian helppo.

Facebookissa kiertää hauska video, jossa koira ei saa kopattua sille heitettyjä herkkuja. Keskustelu polveili tästä onnettomasta yksilöstä ja sen kohtalotovereista keittiön lattiaa tuijottaviin koiriin, jotka poimivat pöydältä lattialle putoavat palaset. Käytännössähän on kysymys käytöksestä, jota vahvistetaan: lattiaan tuijottaminen. Voiko enää yksinkertaisempaa ja tylsempää käytöstä olla? Ei taatusti. Ja silti koirat jaksavat toistaa tuota käytöstä todella intensiivisesti päivästä toiseen.

”Helppo” ei ole synonyymi sanalle samanlaisena toistuva. Jos kuvio kokonaisuudessaan toistuu aina samanlaisena, on olemassa kyllästymisen vaara. Jos esimerkiksi purkkiradalla on aina sama määrä samanlaisia purkkeja, joissa on aina samat hajut samalla konsentraatiolla ja vahviste on aina sama, todennäköisesti silloin eläin kyllästyy ennemmin tai myöhemmin. Mitä enemmän eläin arvottaa kouluttajan käyttämää vahvistetta, sitä myöhemmin kyllästyminen tulee. Jaksaahan ihminenkin vääntää yksikätisen (peliautomaatti) kahvaa melko pitkään, vaikka kuvio ei juurikaan muutu.

Kun kouluttaja hoksaa ottaa mukaan varioinnin, pelistä tulee mielenkiintoisempi, vaikka käytös olisi eläimelle helppo. Enkä nyt tarkoita vain vahvistamisen variointia erilaisin vahvisteaikatauluin. Esimerkiksi purkkiratakoulutuksessa voi varioida:

– purkkien määrää, laatua, sijaintia, liikkumista radalla
– hajujen konsentraatiota
– häiriöhajuja
– kouluttajan sijaintia
– vahvistetta ja tapaa antaa se (jo yksistään tästä löytyy laiskalle kouluttajalle iso vaihtelupankki)
– koulutuspaikkaa ja koulutusympäristön häiriöitä
– koulutusaikaa

Hauskin näkemäni koira ihan selvästi huusi ”Tule esiin sieltä, sinut on nähty!” haistettuaan kesyhiiren hajun häiriöhajupurkissa. Samalla se otti myyräloikkavalmiuden ja keskittyi hetken vaanimaan purkkia. Se lopetti tuon toiminnan todella nopeasti ja keskittyi sen jälkeen  kuuman hajun etsimiseen, mutta kokemus oli sille ilmeisen sykähdyttävä ja toi mielekkyyttä harjoitteluun kokonaisuudessaan.  Joskus koirat käyvät tietyssä koulutusvaiheessa purkkiradalla tutkimassa kaikki purkit ihan silkkaa uteliaisuuttaan ennen kuin ilmaisevat kuuman. Se ei tietenkään ole toivottavaa – vaikka minusta se onkin hauska osoitus niiden kyltymättömästä uteliaisuudesta – ja voi tietysti kysyä onko häiriöhajut laitettu tällöin liian aikaisin mukaan radalle.

Lattiaa tuijottavat koirat pelaavat siis jännittävää peliä: koskaan ei tiedä mitä lattialle putoaa ja kuinka paljon. Ja kun ottaa huomioon, että tätä peliä pelataan sangen pienellä variaatiolla, saa meidän oikeista koulutuspeleistämme – niistä helpoistakin – todellisia jännitysnäytelmiä, kun kouluttaja vähän rassaa aivojaan ja käyttää mielikuvitustaan. Se on peli, joka koukuttaa molemmat.

Edit 30.8.2016
Kirjoitin aiheesta pidemmän artikkelin, joka julkaistiin Caniksessa 4/2015.  Ohessa jutun kuvaton versio, jonka osittainenkin käyttö, kopioiminen ja levittäminen on kielletty ilman kirjoittajan lupaa.
Kyllästyttääkö

Arvot murroksessa

Hevosharrastajia koskettanut ”piaff-kohu” on kirvoittanut runsaasti keskusteluja siitä, minkälainen hevosten kouluttaminen on eettisesti hyväksyttävää. Toinen merkittävä ja mielenkiintoinen näkökulma on käsitellyt puuttumisen ja sivusta katsomisen problematiikkaa. Olen pohtinut näiden lisäksi myös järjestäjän vastuuta ja tätä kautta myös erilaisten yhdistysten ja kattojärjestöjen vastuuta siitä, miten eläimiä käsitellään ja koulutetaan erilaisten harrastus- tai kilpailulajien puitteissa. Olen aiemminkin peräänkuuluttanut eri tahojen vastuuta Palveluskoirat -lehdessä, enkä malta olla palaamatta aiheeseen.

Vaikka ”piaff-kohu” kuohuikin (ja kuohuu jälkimainingeissa edelleen) hevosmaailmassa, ei esimerkiksi koiraharrastusmaailman kannattaisi ohittaa tapahtunutta, vaan ottaa siitä opikseen. Maailma muuttuu, arvot muuttuvat ja tässä mukana on muututtava myös eri harrastuslajien ja elinkeinojen toimintakulttuurit. Tohtori Juho Rahkonen kirjoitti taannoin Talouselämä -lehdessä (11/2014) suomalaisen yhteiskunnan muuttuvasta arvoperustasta. Hänen mukaansa yhteiskuntamme feminisoituu eli muuttuu paitsi entistä liberaalimmaksi ja suvaitsevammaksi, myös yhteiskunnaksi, jossa vallitsevat modernit ja humanistiset arvot. Nämä arvot ovat tyypillisiä tämän päivän nuorille naisille ja näihin arvoihin sisältyy myös ajatus eläinten hyvinvoinnista ja jopa oikeuksista, vaikka Rahkonen ei artikkelissaan eläimiä nostakaan erikseen esille.

Myös yritysmaailmassa arvot ovat nousseet toiminnan keskiöön. Gävertin ja Tikan (Talouselämä 8/2015, s. 59-60) mukaan menestyvien yritysten toiminnan tavoite ei enää ole vain voiton tuottaminen, vaan myös sosiaalisen ja kulttuurisen arvon luominen, yhteiskunnallisten ongelmien ratkaiseminen. Eettinen arvopohja korostuu siis tulevaisuudessa yritystoiminnassakin.

Miten tämä sitten liittyy erilaisiin hevos- ja koiratapahtumiin tai tuotantoeläinten hyvinvointiin? No siten, että ihmiset ovat kiinnostuneita yhä enemmän eläinten hyvinvoinnista ja vaativat niin alan yrittäjiltä kuin muilta toimijoilta eettisesti kestäviä arvoja ja toimintaa. Teknologia ja some ovat mahdollistaneet nopean tiedonkulun, puskiin ja maneeseihin vetäytyminen ei ole pitkässä juoksussa ratkaisu vanhoissa, eläinten hyvinvoinnin vaarantavissa toimintatavoissa pitäytymiseen. Epäeettiset toimintatavat päätyvät ennemmin tai myöhemmin julkisiksi. Avoimuus ja katseita kestävä toiminta tulee olemaan toiminnan edellytys, vallitsevien arvojen kanssa ristiriidassa olevasta toiminnasta tehdään loppu.

Myös vastuun kantaminen yleisemmällä taholla kuuluu oleellisesti tähän arvomurrokseen. Tuomareiden ja tapahtumajärjestäjien tulee keskeyttää epäasiallinen käyttäytyminen ignooraamisen tai peräti asiasta huomauttavien katsojien vihaisen mulkoilun sijaan. Yksittäisten tapausten käsittelyä on vietävä eteenpäin ja kattoyhdistysten ja -järjestöjen on luotava uskottavuutta arvoilleen (ja toiminnalleen) viestimällä, että eläinten hyvinvoinnin vaarantava toiminta ei ole sallittua ja että sillä on seuraamuksia (= rangaistuksia).  Edelleen yhdistysten ja järjestöjen on tuotettava koulutusta ja materiaalia, joka tukee toiminnan arvoja. Useinhan eläinten väkivaltainen käsittely kumpuaa puutteellisista tiedoista ja taidoista.

Kyynikkokin voi lohduttautua ajatuksella, että arvot ovat sukupolvisidonnaisia. Vaikka vanhat jäärät ja heidän arvonsa jakavat harrastajat vielä pistävätkin hanttiin arvomurrokselle, hekin kokevat ennen pitkää luonnollisen poistuman ja uudet sukupolvet uusine arvoineen astuvat ohjaksiin. Eri asia sitten on se, onko järkevää jäädä tätä poistumaa odottamaan. Harrastuslaji voi olla kuopattu aikaisemmin kuin jäärä.

(p.s. Tämä kirjoitus ei ole hyökkäys mitään yksittäistä harrastuslajia vastaan, vaan tarkoitettu kaikille niille, jotka kouluttavat ja käsittelevät eläimiä jonkun harrastuksen puitteissa.)

Kyllä se kotona osaa

Taannoisissa Nose Work -treeneissä nousi esille omassa ja treenikaverienkin harjoituksissa hirveästi muistettavaa ja petrattavaa etsintätehtävien koulutuksessa. Näistä jokaisesta kohdasta saisi oman blogikirjoituksen aikaiseksi, mutta nyt tyydyn listailemaan asioita, joita illan treenistä tuli mieleen.

1. Muualla on eri asia kuin kotona. Se nähtiin taas miten aivosolut jumittivat treenitilassa niin omilla kuin treenikavereidenkin koirilla (ja ehkä välillä myös niiden ohjaajilla). Yleistämisen nyrkkisääntö tuli tarpeeseen; laske hetkellisesti kriteeriä, kouluta käytös uudelleen pikakelauksella. Omaa toimintaa on yllättävän vaikea muuttaa ja tyytyä vähempään kuin kotona. Usein jäämme odottamaan ilmaisua, vaikka kannattaisi alkuun vahvistaa kuuman hajun löytämistä ja sille pysähtymistä ja siitä etuperin ketjuttaen liittää ilmaisu mukaan.

2. Ihminen on tapaeläin hajupiilotustekniikan suhteen. Minä esimerkiksi olen tällä hetkellä jumahtanut liikaa sisäetsintäharjoituksissa vanupuikkoihin ja pillipiiloihin. Kuuman hajun imeyttäminen erilaisiin kohteisiin ja pudottaminen suoraan pinnoille pitää muistaa ottaa ohjelmistoon, ettei tule vakioitua väärää hajukuvaa koiralle, jolloin koira etsii tiettyä hajuyhdistelmää, esim. eukalyptus + vanupuikko.

3. Ihminen on tapaeläin piilojen valinnassa: kotona itsekseen treenatessa tulee piilotettua hajuja saman tyylisiin piiloihin. Jemmatessa pitää käyttää mielikuvitustaan ja vaihdella korkeuksiakin lattiatasosta aina harjoittelun edetessä niin ylös kuin itse haluaa.

4. Sisäetsintäpiilojen valinnoissa on järkyttävän vaikeaa ottaa huomioon myös ilmavirrat, jotka johtuvat esim. rakenteiden falskauksesta. Tämän olen saanut kokea kantapään kautta jo useasti ja tähän palaan varmaan jatkossa useasti harjoittelun edetessä.

5. Ohjaus = ohjaamattomuus. Lähetyksessä pitäisi olla joku tolkku (omat huiskimiset pois), mutta itse etsintätehtävässä koiralle ei saa kertoa omalla sijainnilla, katseella, liikkeellä, hengityksellä jne. missä haju on. Pimeät etsinnät rulettaa, naksutin tai muu ehdollinen vahviste kannattaa antaa avustajalle aina kun se on mahdollista.

6. Kytkettynä vai vapaana? Tästä on monta mielipidettä. Molempiin pitää minusta koira totuttaa. Illan treenissä oli häiriönä sermin takana pari koiraa, mikä on etenkin Myrskylle iso häiriö ja aiheutti ylimääräistä häröilyä. Molemmat koirat ovat tottuneet etsimään myös kytkettyinä; minun tulisi miettiä tarkemmin tilannekohtaisesti kannattaako etsityttää vapaana tai kannattaisiko kytkeä.

Jotain olen onnistunut tekemään onneksi oikeinkin; laatikko-osio sujuu suhteellisen mukavasti.

 

Hirmulla ja Myrskyllä on kivasti oppimishistoriaa  hajutelineistä ja ne tuntuivat yleistävän etsinnän telineiltä laatikoille hyvin. Etenkin Hirmu vanhempana konkarina ilmaisee suhteellisen rivakasti, ilmaisussa ei ole viivettä, vaikka haju oli imeytetty uuteen kohteeseen, huopapalaseen. Myrskyllä tämä uutuus näkyi pienenä viiveenä ilmaisussa. Laatikot olivat videon harjoituksessa kyljellään, mikä oli pieni unohdus edellisen treenaajan jäljiltä.

Treenin ja videon opit mielessä seuraavaa treeniä suunnittelemaan!