Oivalluttamisbisnes – mitä se on?

Päätin lisätä blogin uudeksi kategoriaksi opettamisen ja työn kehittämisen, sillä opettamiseen liittyvät asiat ovat luonnollisesti lähellä sydäntäni. Opettaja ja yrittäjä vääntävät sisälläni jatkuvasti kättä, ja niiden yhdistäminen tuottaa välillä pientä tuskaa ja ahdistusta.

Minulta kysyttiin yrittäjyysopinnoissani missä bisneksessä olen mukana. Jääkiekkojoukkue Oulun Kärpät on kuulemma ”elämysbisneksessä”, Suomen Messut ”kohtaamisbisneksessä”. Aikani pyörittelin tätä päässäni ja annoin myös alitajunnalle mahdollisuuden prosessoida asiaa. Sieltähän se sitten pamahti tietoisuuteeni: yritykseni on mukana oivalluttamisbisneksessä. Suomen Eläinkoulutuskeskuksen tehtävä on auttaa niin eläinten omistajia, eläinalalla toimivia ammattilaisia kuin eläimiä oivaltamaan uutta.

Mitä ihmeellistä tässä nyt sitten on?!? Olen 11 vuotta opettanut tulevia ja nykyisiä eläintenkouluttajia ja saarnannut sen puolesta, että meidän pitää tässä bisneksessä saada eläinten omistajat itse oivaltamaan. Ja nyt vasta tajuan olevani oivalluttamisbisneksessä!?! Juuri tästä oivaltamisessa on kysymys: maailman näkemisestä uudessa valossa, ymmärryksen muuttuminen jostain itselle tutusta asiasta.

Miksi sitten eläimen omistajan oivalluttaminen on tärkeää? Eikö riitä, että eläintenkoulutusbisneksessä kerron asiakkaalle selkeästi ja johdonmukaisesti miten eläimen käyttäytymiseen liittyvä pulma ratkaistaan? Eikö riitä, että annan reseptin ja lähetän asiakkaan kotiin, jossa hän ”kokkaa” reseptin mukaisesti esimerkiksi maahan menon koiralleen?

Joskus se riittää. Useimmiten ei. Eläimet eivät ole koneita. Niiden käyttäytymiseen vaikuttaa niin monta tekijää, etteivät kahden käden sormet riitä niiden luettelemiseen. Reseptissäni en voi mitenkään varautua siihen mahdollisuuksien avaruuteen, jonka edessä eläimen omistaja koulutushetkellä seisoo. Siksi eläimen omistajan on itse oivallettava ne periaatteet, joiden mukaan eläin muuttaa käyttäytymistään. Tällöin hän osaa joustavasti muuttaa omaa toimintaansa yllättävissä tilanteissa kaavamaisen apinoinnin sijaan.

Minkälaisia tietoja ja taitoja oivalluttaminen vaatii, osaako kuka tahansa oivalluttaa? Kokemukseni, hankkimani kirjaviisauden, sekä ankaran reflektion tuloksena väittäisin, että oivalluttaminen vaatii

* ymmärrystä oivaltamisen esteistä
* ymmärrystä oivaltamisen mahdollistavan tilanteen ja vuorovaikutuksen luomisesta
* kykyä olla läsnä
* kykyä ja halua olla kiinnostunut asiakkaasta, tämän tiedoista, taidoista, asenteista ja tavoitteista
* tietoa eläinten käyttäytymisen muokkaamisesta
* taitoa tuoda tuo tieto asiakkaan saataville.

Vastuu oivaltamisesta on kuitenkin lopun viimein asiakkaalla itsellään. Ilman halua oivaltaa uutta ja halua katsoa eläintä ja sen käyttäytymistä uudessa valossa ei voi syntyä oivallustakaan.

Perustaidot haltuun

 

Suojelua on tavattu lähteä kouluttamaan ”vietti” edellä.  Käytännössä se tarkoittaa sitä, että koirat ja ohjaajat säntäävät suoraa päätä tositoimiin: piiskat paukkuvat, räkä roiskuu ja tunnelma on katossa (juuri tuossa tunnelmassa on lajin viehätys!). Samalla saatetaan koirat ns. punaiselle alueelle ja tällaisissa harjoituksissa saatetaan viihtyä sangen pitkäänkin.

Pulmana on, että ”punaisella alueella” – korkeassa viretilassa – mm. adrenaliinin ja noradrenaliinin tasot ovat korkealla, mikä estää ja vähintäänkin hidastaa oppimista. Punaisella alueella ollessaan koiran keho huutaa ”taistele” (tai ”pakene”) ja järki sumenee, koska verenkierto suuntautuu sydämeen ja lihaksiin ja vähenee paitsi ruoansulatuksessa, myös niillä aivojen alueilla, joissa ajattelu ja ongelmanratkaisu tapahtuvat. Liian kiihtyneen koiran kouluttaminen on mahdotonta, levelit on pakko saada alemmaksi tavalla tai toisella, jotta saadaan tottelevaisuus ja hallinta mukaan suoritukseen.

Positiiviseen vahvistamiseen perustuvissa koulutustavoissa lähdetään tavoitteita kohden toista kautta. Ensin rakennetaan erilaisia perustaitoja ja -käytöksiä ja vasta sen jälkeen aletaan nostaa kierroksia. Eri kouluttajat ja maalimiehet korostavat hieman eri taitoja, vaikka paljon nousee luonnollisesti samojakin asioita. Itse olen törmännyt eri kouluttajien ja maalimiesten ohjauksessa seuraaviin perustaitoihin, jotka tulee siis olla hallussa ennen kuin päästään itse asiaan, lajinomaisiin harjoituksiin ja kiihkeään tunnelmaan.

  1. Leikkiminen ja kommunikointi ohjaajan kanssa.  Koiran pitää haluta olla ohjaajan kanssa, kokea yhdessä tekeminen turvalliseksi ja kannattavaksi. Koirakolla pitää olla hauskaa yhdessä.
  2. Luopuminen. Koiran tulee keskittyä ohjaajaan, vaikka vahviste on esillä eli pallo/patukka/tyyny/hiha on ohjaajan ja myöhemmin avustajan kädessä tai maassa. Käytän tästä termiä ”luopuminen”. Sitähän suojelu loppupeleissäkin on: paras palkinto tököttää tai kirmailee näkyvillä koko ajan ja silti koiran pitää hillitä itsensä. Pitää luopua vahvisteesta, että voi saada sen.  Jos koira ei malta tehdä tottelevaisuutta, kun vahviste lojuu maassa, se tuskin malttaa tehdä sitä maalimiehen ollessa näkyvillä.
  3. Pureminen. Koiralla pitää olla sekä halu purra että myös hyvä tekniikka eli vakaa ja syvä ote.
  4. Irrotus. Irrotuksen pitää olla sujuva: sen pitää onnistua erilaisista kohteista korkeassakin viretilassa ja etäällä ohjaajasta. Lisäksi sen on oltava koiran mielestä positiivinen asia.  Jos koira ei irrota ohjaajan kanssa leikkiessä puhtaasti, se ei taatusti tee sitä maalimieheltäkään.
  5. Oppimaan oppimisen taidot. Koiran pitää itse sekä uskaltaa että osata käyttää aivojaan, päätellä ja keksiä itse mikä on kannattavaa ja mikä ei. Koira on myös opetettava itse hakeutumaan viretilallisesti alueelle, jossa ajattelu ja oppiminen on mahdollista ja pysymään siellä.

Lähes poikkeuksetta kaikki positiiviseen vahvistamiseen perustuvat suojelukoulutukset ja -seminaarit ovat toistaiseksi alkaneet siten, että ensimmäisellä koulutuskerralla on todettu, että jokaisella koirakolla on puutteita jossakin em. perustaidoista.  Ja koska mitään korjataan harvoin päivässä jos kahdessakaan, koulutukset ja seminaarit ovat olleet alkuun perustaitojen kanssa pusaamista. Räkä ei ole roiskunut, eivätkä piiskat ole paukkuneet. Boring! Mutta elämä joskus on.

Itsehillintää ja sitoutumista vaaditaan myös ohjaajalta. Pitää malttaa tehdä niin sanotusti hyvät pohjat alle. Jos lähtee rönsyilemään liian varhain tai väärässä kohdassa liikaa lajinomaisiin harjoituksiin, jotka esimerkiksi viretilan ja irrotuksen suhteen ovat liian vaikeita koiralle, joutuu palaaman takaisin lähtöruutuun.  Ylläpitokoulutus on ikuisuusaihe ja taitolaji, sillä jokainen lajinomainen treeni voi vahingossa ja huomaamattakin keikauttaa vaakakuppia niin, että balanssia pitää hakea perustaitoihin uudelleen.

Fiksu, tyhmä vai tyhmistetty?

 

Hollantilainen työkoirakouluttaja Simon Prins kertoi luennollaan, että testatessaan koulutukseen otettavia hajutyöskentelykoiria, hän valitsee ne sopivasti tyhmät. Liian fiksut alkavat kuulemma helposti keksiä luovia ratkaisuja yllättävissä tilanteissa, joita elävässä elämässä riittää. Sopivan tyhmät sen sijaan toistavat todennäköisemmin hyväksi koettua (= koulutettua) toimintatapaa, vaikka ympäristötekijät muuttuisivatkin.

En nyt lähde avaamaan ja pohtimaan eläinten älykkyyttä, siitä voi lukea kirjoittamastani artikkelista Caniksesta 6/2016. Sen sijaan väitän, että koulutusmenetelmä voi tyhmistää fiksunkin eläimen. Tämän olen nähnyt selkeimmin hevosissa. Hevoskoulutuskulttuuriin ei ole kuulunut eläimen oma-aloitteisen toiminnan vahvistaminen. Päinvastoin, niiden koulutus on perustunut suurelta osin fyysiseen manipulointiin. Hevoset toimivat usein vain ja ainoastaan silloin, kun niille kerrotaan mitä niiden pitää tehdä.  Ja tämän ne kyllä sisäistävät elämänsä myötä. Itse havahduin tähän, kun tuskastuin vähän vanhempaan, selkeitä toimintaohjeita odottavaan pv-herraan ja tiuskaisin mokomalle möllöttäjälle ”ziisus, kun olet tyhmä!”. Samassa hetkessä oivalsin, että eihän tuo vanha herra ollut koskaan edes käyttänyt omia aivojaan. Sen ei ollut tarvinnut. Tai se ei ollut saanut. Sen ajattelu oli sammutettu ja siitä oli todennäköisesti jopa rangaistukin. Se oli laitostunut.

Samalla tavalla laitostetaan myös koiria: kouluttajat sammuttavat niiden ajattelua käyttämällä runsaasti houkuttelua ja ohjausta niiden kouluttamisessa. Tottahan nämä koiramaailman laitostetut yksilöt saattavat olla fyysisesti ripeitä ja korkeassa vireessä, mutta jos niiden korvien väliin saataisiin mittari, joka mittaisi kognitiivisia toimintoja, piirtäisi se todennäköisesti lähes suoraa viivaa.

Kuinka paljon ihmiset sitten tarvitsevat nokkelia ja luovia ratkaisuja tekeviä koiria tai hevosia? Esimerkiksi palveluskoiralajeissa toistetaan sekä tottelevaisuudessa että suojelun c-osassa aina samalla kaavalla toistuvia käytöksiä. Siellä haetaan erittäin sujuvia ja aina samalla tavalla sekä laadullisesti että määrällisesti toistuvia käytöksiä. Robotinomaista käyttäytymistä. Sillä tavoin kai sujuvaa käytöstä voi kuvata. Ehkäpä on järkevää, ettei tuota kaavamaista käyttäytymistä ole pilaamassa kovin luovasti ajatteleva otus. Ehkä laitostunut palveluskoira on samalla tavalla suoritusvarmempi kuin sopivasti tyhmä hajutyöskentelykoira.

Ovatko nämä koulutuksella tyhmistetyt eläimet onnettomampia kuin ne, jotka ratkovat pulmatehtäviä koulutuspelien muodossa? Tai voivatko ne huonosti? Onnellisuutta ovat pohtineet jo antiikin filosofitkin, joten tyydyn toteamaan, että onnellisuus on eri asia kuin stressi ja hyvinvointi, jotka kuuluvat kyllä onnellisuuteen (stressiä olen pohtinut blogissani aiemmin). Kohtaamani koulutuksella tyhmistetyt eläimet ovat vaikuttaneet tyytyväisiltä ja hyvinvoivilta, jopa onnellisilta. Niillä menee varmasti usein ihan hyvin.

Tiedän, että jokainen elävä organismi kokee mielihyvää saadessaan vaikuttaa ympäristöönsä ja kokiessaan onnistumisia ja oivalluksen hetkiä. Itsekin nautin uuden oppimisesta ja ongelmien ratkaisemisesta, joten minulle on hyvin luontevaa suoda se omille eläimillenikin. Toisin sanoen suosin koulutustapoja, joissa eläimet käyttävät omia aivojaan, ovat aktiivisia ajattelijoita. Teen sitten toisella tavalla töitä suoritusvarmuuden saavuttamiseksi. Kouluttajan valinta.

Stressaako koulutus koiraa?

Kun koulutan koiralleni uutta käytöstä ja käytän toiminnan aikaansaamisen keinona  shapingia, on koira ongelmaratkaisutilanteessa, joka vaatii luovaa ajattelua. Tilanne muistuttaa myös susilauman metsästystä: saaliista on havainto (pallo taskussa, maalimies piilolla), mutta pitää keksiä konsti, jolla saaliiseen pääsee käsiksi. Tällaisessa kutkuttavan jännittävässä, positiivista stressiä sisältävässä tilanteessa koiran elimistö tuottaa mm. dopamiinia, joka on välittäjäaine myös riippuvuutta aiheuttavien päihteiden taustalla.

Jokainen, joka on koskaan opiskellut yhtään mitään uutta, tietää, että käsillä olevan ongelman ratkaisemiseen ja siihen liittyvään tunnetilaan vaikuttavat menot asiat. Ongelmanratkaisuhan voi olla myös äärimäisen turhauttavaa ja jopa ahdistavaa, jos tehtävä tuntuu liian vaikealta. Stressi on tällöin oppimisen ja yksilön kannalta ei-toivottavaa.

Tekijät, jotka vaikuttavat siihen miten mielekkäältä tai ahdistavalta oppiminen ja ongelmanratkaisu yksilölle näyttäytyy, ovat  moninaiset.


Temperamentti ja persoonallisuus

Niin ihmisissä kuin koirissa on erilaisia yksilöitä, jotka ovat jo syntymästään saaneet erilaiset geenit. Koirankin temperamentti on pysyvä ominaisuus, persoonallisuuden ollessa muovautuvampi. Erilaisia, kilpailevia persoonallisuusteorioita on useita. Big five -teorian mukaan yksi persoonallisuuden ulottuvuus on emotionaalinen tasapainoisuus. Sen mukaan yksilöillä, jotka kokevat runsaasti negatiivisia tunteita, on enemmän stressiä ja he reagoivat voimakkaammin stressaaviin tapahtumiin. Yksilön temperamentti ja persoonallisuus siis vaikuttavat siihen, miten stressaavaksi uudet koulutustilanteetkin koetaan, joskin oppimiskokemuksilla on tähän sanansa sanottavana (tästä edempänä).


Koiran senhetkinen vireystila

Optimaalinen vireystila oppimiselle on sopivan virittynyt tila. Jos ongelmanratkaisija on koulutustilanteessa väsynyt tai alivirittynyt, ei oppiminen ota sujuakseen. Ylivirittynyt tila – stressaantunut keho – ei sekään ole hyvä. Tutkimuksissa on todettu, että liian korkea viretila heikentää merkittävästi eläimen ongelmanratkaisukykyä, korkeat adrenaliini- ja noradrenaliinitasot vaikuttavat keskittymiseen ja oppimiseen estävästi.


Pitkäkestoinen mielentila

Yksilön hyvinvointiin vaikuttavat merkittävästi mm. yksilön liikunta, ravinto, virikkeet ja sosiaalinen elämä. Erilaisten hyvinvoinnin osatekijöiden on oltava tasapainossa ja eläimen tulee saada toteuttaa lajityypillisiä tarpeitaan. Jos puutteelliset hyvinvoinnin osatekijät aiheuttavat stressiä, tulee se mukaan myös koulutustilanteisiin.

Erityisen mielenkiintoinen tarkastelukulma mielestäni on sosiaalisen eläimen sosiaaliset suhteet sekä omiin lajikumppaneihin että toisiin lajeihin. Tällainen on esimerkiksi koiran ja ohjaajan välinen vuorovaikutus ja kanssakäyminen. Jos koiran ja ohjaajan väliseen kanssakäymiseen liittyy esimerkiksi jatkuva fyysisen rankaisun pelko, lisää se koiran stressiä myös koulutustilanteissa.


Sinnikkyys ja minä-pystyvyys

Sinnikäs yksilö jaksaa yrittää ongelman parissa pidempään tuntematta ahdistumista ja luovuttamiseen liittyvää kyvyttömyyttä. Sinnikkyys on paitsi periytyvä ominaisuus, myös ominaisuus, johon ympäristö ja kokemukset vaikuttavat voimakkaasti jo varhaislapsuudesta/-pentuajasta alkaen.

Minä-pystyvyydellä tarkoitetaan oppijan (realistisia) käsityksiä itsestään oppijana ja ongelmanratkaisijana. Jos koiran oppimishistoriassa on paljon onnistuneita ongelmanratkaisutilanteita, se todennäköisesti suhtautuu koulutukseen innokkaan odottavasti (dopamiini!) ja pitää itseään kyvykkäänä yksilönä.

Niputan nämä railakkaasti tässä yhteen, sillä ne molemmat rakentuvat positiivisten oppimiskokemusten myötä: yksilö oppii kokemusten myötä oppimaan ja uskomaan itseensä.

 

Opitut ongelmanratkaisustrategiat

Tämä liittyy edelliseen, mutta nostan sen omaksi kohdakseen, koska se on oleellinen seikka, kun käsittelemme koirien kouluttamista. Kun kouluttaja valitsee jonkin tietyn koulutusmenetelmän, hän alkaa muokata eläimen päähän sisäisiä malleja eli syy-seuraus –suhteita siitä, miten maailma makaa ja miten ongelmatilanteista selvitään.

Jos kouluttaja vaihtaa koulutusmenetelmää, eläin ei enää pystykään ratkaisemaan ongelmaa niiden sisäisten mallien avulla, joita sen päähän on rakentunut. Tilanne aiheuttaa eläimelle stressiä ja jopa ahdistusta.

Tällainen tilanne voisi olla sellainen, että koira, jonka ongelmanratkaisupelin sääntöihin on ennen kuulunut runsaasti houkuttelua, täytyykin itse keksiä ratkaisu ja tarjota oma-aloitteisesti jotain käytöstä. Tai koira, jolle on aina kerrottu mitä sen tulee tehdä ja kurittomuudesta on seurannut fyysinen rankaisu, ei todennäköisesti kykene käsittelemään tilannetta, jossa työkaluiksi vaihdetaankin negatiivinen rankaisu ja ohjaaja jää passiivisena odottamaan oma-aloitteista vaihtoehtoista käyttäytymistä.

 

Palautteen johdonmukaisuus

Jos opettaja sanoo ensin yhtä ja sitten toista, aiheuttaa se oppijassa turhautumista ja voimattomuuttakin. Yhteisen kielen puuttuessa joudumme antamaan koirille palautetta yksinkertaisin työkaluin palautteen ajoitukseen panostaen. Jos kouluttajan ajoitus on pielessä, on palaute sekavaa koiran näkökulmasta ja näin koko koulutus on sille stressaavaa.

 

Koulutustilanteen stressaavuus on siis monen tekijän summa, johon vaikuttavat niin koulutettavan yksilön perimä ja oppimishistoria kuin kouluttajan tiedot ja taidot. Keskittykäämme kouluttajina kehittämään tietojamme ja taitojamme ja tuottamaan enemmän positiivista kuin huonoa stressiä. Ja sitäkin sellaisten raamien sisällä, ettei koiran hyvinvointi vaarannu.

Kattavampi artikkeli aiheesta tulossa Canikseen syksyllä 2017.

Miksi se irrottaa?


Yleisin epäilys sille, että positiivinen vahvistaminen ei suojelussa toimi, liittyy irrotuksiin.  Minulle väitetään usein, että pureminen itsessään on koiralle niin palkitsevaa, ettei ole olemassa  vahvistetta, joka ajaisi puremisen ylitse. Pakko siis käyttää positiivista rankaisua, jos koira ei irrota. Toden totta: jos olisi olemassa Ihme-Porkkana, Vahvisteiden Vahviste, Kikka3:nen, jolla ylitettäisiin koiralle itsessään hyvältä tuntuvat lajityypilliset käytökset, olisi se varmasti keksitty jo.

Kysymys on monimutkaisemmasta asiasta kuin yksittäisestä vahvisteesta. Jotta positiivinen vahvistaminen toimii myös irrotuksissa, pitää ymmärtää muutakin kuin se, että positiivinen vahvistaminen on jotain sellaista, jossa lisätään eläimelle jotain eläimen mielestä mukavaa ja tavoiteltavaa. Positiivinen vahvistaminen on isompi rakennelma, jonka perustukset suojelua kouluttaessa ovat oikeastaan kolmessa  – ei kun ainakin neljässä! – asiassa.

 
Koira nauttii puremisesta, leikkimisestä ja kamppailusta

Jotta koiran saa toimimaan positiivisesti vahvistaen myös suojelussa, koiran tulee nauttia puremisesta, ohjaajan kanssa leikkimisestä ja maalimiehen kanssa kamppailemisesta. Ohjaajan ja maalimiehen kanssa on oltava hauskempaa kuin jököttää yksin pallo, patukka, tyyny tai hiha suussa. Jos koira valitsee harjoituksissa pitkäksi aikaa yksin nököttämisen tyynyn tai hihan saatuaan, on jotain perustavanlaatuista pielessä.

 
Irrotus pilkotaan kriteereiksi

Irrottamisen, kuten minkä tahansa muun käytöksen, pilkon koulutusvaiheessa pienemmiksi kriteereiksi.  Itse operantti käyttäytyminen on yksinkertainen (avaa suu),  joten kriteerit muodostuvat viretilasta, jota pyrin nostamaan asteittain. Kriteerit voivat edetä jollain koirayksilöllä esim. seuraavalla tavalla:

  1. Irrotus kuolleesta pallosta
  2. Irrotus kuolleesta patukasta
  3. Irrotus pallosta heti taistelun jälkeen
  4. Irrotus pallosta taistelun aikana
  5. Irrotus patukasta heti taistelun jälkeen
  6. Irrotus patukasta taistelun aikana
  7. Irrotus kuolleesta tyynystä
  8. Irrotus tyynystä heti taistelun jälkeen
  9. Irrotus tyynystä taistelun aikana
  10. Irrotus kuolleesta hihasta
  11. Irrotus hihasta heti taistelun jälkeen
  12. Irrotus hihasta taistelun aikana

Ideana ja oletuksena edellä kuvatussa kriteeriportaikossa olen pitänyt sen, että purtava esine itsessään jo nostaa viretilaa. Toisia kohteita on ihanampi purra kuin toisia. Koiralle vaikeampaan irrotuskohteeseen siirryttäessä lasken vaatimustasoa sen suhteen mitä on tapahtunut ennen irrotuskäskyä (kuollut – heti taistelun jälkeen – taistelun aikana).  Kuolleesta on helpompi irrottaa kuin kesken taistelun. Edellä kuvattu kriteeriportaikko ei ole universaali totuus, vaan sitä tulee varioida koiran mukaan. Kriteereissä etenen vasta kun irrotus helpommasta toimii sujuvasti eli onnistuu lähes poikkeuksetta useamman kerran peräkkäin.

Toiminnan aikaansaamisen keinona käytän aluksi nappaamista eli merkkaan ehdollisella vahvisteella ja vahvistan sen, kun koira irrottaa lelun suustaan.

Se,  mitä käytän vahvisteena irrotukselle vaihtelee sekä koirayksilön että koulutusvaiheen mukaan. Itse olen oppinut itseäni viisaammilta hyvin toimivan vaihtokauppatekniikan, jossa vahvisteena irrotuksesta tulee ohjaajalta tismalleen samanlainen pallo, patukka tms. Saatan käyttää myös ruokaa/makupaloja tai uutta purua samaan kohteeseen riippuen siitä, mitä tilanne näyttää vaativan. Jälkivartioinnissa vahvisteena irrotukselle toimii Myrskyllä hyvin haukkuminen, mikä tarkoittaa sitä, että sen vahvistaminen on sekin aina ajankohtaista. Premack nimittäin auttaa positiivista kouluttajaa…

Jokainen treeni on myös irrotustreeni. Vaikka harjoittelen tottelevaisuutta, pyrin pitämään koko ajan huolta siitä, että irrotus on nopea. Siirryn vahvistaman irrotuksia, jos ne alkavat hidastella.

Irrotukset rakennan ensin itselleni ja sen jälkeen yleistän avustajan kautta maalimiehelle. Eli en voi olettaa, että koira irrottaa maalimieheltä tyynystä kesken taistelun, jos se ei irrota puhtaasti minulta ja avustajalta vastaavissa tilanteissa.

EDIT: Myös kuormitus ja kouluttajan/ohjaajan etäisyys avustajasta/maalimiehestä ovat kriteerejä, joita tähän ei ole avattu!

Irrottaminen tuntuu hyvältä

Lukuisten toistojen myötä – yllä kuvatun harjoittelun edetessä – irrottamisesta itsestään tulee koiralle hauskaa. Siihen alkaa liittyä erittäin myönteinen klassinen ehdollistuma tavoitellun operantin käyttäytymisen (avaan nopeasti suuni) lisäksi. Irrotus ei ole enää välttämätön paha kaiken hauskan pureskelun ja räyhäämisen keskellä, vaan irrotus tuntuu hyvältä ja on portti hauskanpitoon. Koira on lukuisten toistojen myötä aivopesty tähän. Siksi koiran karatessa puruun – mitä väistämättä tulee tapahtumaan myös silloin, kun koulutetaan positiivisesti vahvistaen – ei kouluttaja mielellään anna irrotus–käskyä, koska se toimii vahvisteena edeltävälle käytökselle. Ystävämme Premack tulee muistaa tässäkin.

 

Miksi palkkion poisto toimii myös irrotuksissa?

Positiivisesti vahvistaen koulutettu koira ei todennäköisesti jää hihaan roikkumaan virheen tehtyään, vaikka se rakastaa puremista, koska se TIETÄÄ, että koulutuspeli päättyy siihen. Joko tyyny/tumppu putoaa maalimieheltä maahan tai ohjaaja hakee sen pois. On erittäin epätodennäköistä, että koira jää kinaamaan asiasta, koska sen koko edeltävä elämä – sen koko oppimishistoria –  on rakentanut sille päähän mallin, että karamelli viedään pois, kun se tekee väärin. Ja mikään ei ole sen mielestä niin kivaa kuin koulutuspeli. Elämän suurin tragedia on se, että se keskeytetään.

Pienen myönnytyksen annan positiiviselle rankaisulle (P+) kouluttamisen yhteydessä. Tottahan edellä kuvatussa karkaustilanteessa saattaa kouluttaja vahingossa tai tahallaan osoittaa koiralle paheksuntaa ei-toivotusta käytöksestä, minkä koira voi kokea siinä tilanteessa positiiviseksi rankaisuksi. Voisin myös kuvitella, että hätätapauksessa pyytäisin maalimiestä irrottamaan koiran hihasta pampun kahvalla, mikä sekin on todennäköisesti koiran mielestä epämiellyttävää eli P+.

Olipa rankku palkkion poistaminen tai epämukavuuden lisääminen, eivät ne itsessään opeta koiralle mitään. Jos koira tekee toistuvasti virheitä, tulee kouluttajan pysähtyä miettimään missä on vika.

 

Pavlov, Skinner, Premack ja moni muu

Suojelukoiraa kouluttaessani minun tulee ymmärtää, että olkapäilläni istuvat  Pavlov ja Skinner. Koulutuksen alussa on Skinner on usein isompi eli käyttäytyminen on enemmän teknistä. Mutta lopputulema on Pavlovin voittojuhlaa, suurten tunteiden värittämää käyttäytymistä. Premack istuu taskussa ja muistuttaa, että todennäköisempi käytös vahvistaa epätodennäköisempää. Opettelen siis käyttämään käytöksiä vahvisteina, enkä myrkytä niitä turhilla rankuilla. Panksepp muistuttaa, että se on seeking-behavior, joka dopamiineja ryöpsyttää, ei ”maaliin juokseminen”.  Näiden ja monien muiden tutkijoiden luoman teorian ymmärtäminen auttaa kouluttamista. Soveltaminen tuottaa nautinnollista päänvaivaa. It’s simple but not easy, sanoo Bob Bailey, yksi kokeneimmista tapaamistani teorian soveltajista.

Viime kädessä kysymys on kuitenkin hauskanpidosta. Jos minulla ja koirallani ei ole suojelun parissa hauskaa, ei teorioillakaan ole mitään väliä. Onneksi apunani on maalimiehiä, jotka muistuttavat minua tästä. Sen lisäksi, että he auttavat ja ohjaavat eteenpäin suojelun kouluttamisessa.

Kiitos heille kaikille.

Aikuisten oikeesti – suojelun kouluttaminen onnistuu ilman fyysisiä rankaisuja

Katso vaikka oheinen suojelutreenivideomme.

Päivän harjoitusten teemana oli nostaa Myrskyn viretilaa tolppatreenillä ja opettaa sille vartiointi korkeassa viretilassa. Kuten kaikki tietävät, korkeassa viretilassa impulssikontrolli heikkenee ja suoritukseen tulee virheitä.  Niin tapahtui myös Myrskylle. Se ampaisi suoraan hihaan kiinni, mutta erilaisten fyysisten puuttumisten sijaan peli vihellettiin poikki, Myrskyn mahdollisuus palkkioon poistettiin (P-). Sen jälkeen otettiin uudestaan ja Neiti oli oppinut läksynsä: hihaan ei purra piilolle lähetyksen yhteydessä. By the way, Myrsky on lähetetty aina piilolle vapaana, sitä ei ole sekuntiakaan haukutettu piilolla liinojen varassa. Eikä näillä näkymin haukuteta tulevaisuudessakaan.

Vaikka halusin lukijan kiinnittävän videossa huomiota negatiiviseen rankaisuun (P-), pelkästään rankaisemisesta puhuminen johtaa keskustelun pois asian ytimestä. Minkään sortin rankaisu ei nimittäin opeta eläimelle miten sen tulisi toimia. Ennen kuin rankaisee koiraa ei-toivotusta käytöksestä (esim. hihan tökkiminen vartioinnissa), on sille pitänyt opettaa mitä sen pitäisi tehdä (istu ja hauku). Pohjien/perustuksen rakentaminen on aina kaiken a ja o.

Perustuksen rakentamisessa on paljon erilaisia lainalaisuuksia, joista haluaisin korostaa tässä muutamaa.  Käyn niitä läpi vartioinnin kouluttamisen kautta.

1. Mieti mitä koiran pitää osata ennen kuin voit ryhtyä kouluttamaan varsinaista käytöstä. Vartioinnin kohdalla ennakkotaitoja tarkastellessa Myrskylle oli aiemmin ehdollistettu ehdollinen vahviste (palkkiomerkki) ja luopuminen (se ei tavoittele ehdotonta vahvistetta eli varsinaista palkkiota, vaikka se on näkyvillä), sekä istuminen. Tiesin muista yhteyksistä, että se osaa kyllä myös haukkua, mutta se ei tehnyt sitä vihjeestä. Irrotukset olivat jollain tasolla olemassa, mutta niitä piti ja pitää edelleen koko ajan parantaa ja harjoitella. Nämä kaikki on opetettu Myrskylle positiivisen vahvistamisen periaattein.

2. Pilko käytös. Koulutettava käytös pitää pilkkoa pieniin osiin, mikä on mielestäni kouluttajan vaativin tehtävä. Vartioinnin kohdalla Myrskyn kanssa etenimme ao. kriteeriportaikon mukaan:

a) Istu ja hauku, vahvisteena ruoka. Itse päädyin sheippaamaan haukkumisen ja halusin ehdottomasti pitää istumisen tässä koko ajan mukana, sillä halusin koiran kalloon iskostuvan, että sen pitäisi istua ja haukkua. Kahden asian kouluttaminen yhtä aikaa ei ole suositeltavaa, mutta uskoin meidän selviytyvän tästä. Tämän olisi tietenkin voinut tehdä esimerkiksi niin, että opettaa ensin koiran haukkumaan vihjeestä ja sen jälkeen pyytää ensin istumaan ja sen jälkeen haukkumaan.

b) Istu ja hauku, vahvisteena lelu. Halusin nostaa Myrskyn viretilaa ja vaihdoin leluun. Lelujenkin arvo koiralle vaihtelee, joten aloitin helpoista leluista, joihin koiran oli helppo olla tökkimättä ja etenin kohti leluja, joita sen kovasti teki mieli ottaa suuhun.  Haukun kesto oli tässä vaiheessa 2-5 haukahdusta, todella vähän siis.

c) Lisäsin sanallisen vihjeen käytökselle istu ja hauku. Kun Myrsky istui ja haukkui mielestäni riittävän hyvin, lisäsin vihjesanan ”sano”. Tämä ei ole tosin välttämätöntä, sillä tilanteessa on useita muita vihjeitä – kuten paikallaan seisova ihminen/maalimies – jotka kyllä kertovat koiralle mitä sen siinä tilanteessa pitää tehdä, mutta helpotti kohtaa f. Vihje kannattaisi oikeastaan lisätä myöhemmin – kun haukku on intensiivisempää ja pitkäkestoisepaa – mutta nyt se meni näin.

d) Juokse heitetyn pallon/patukan perään ja palaa sieltä eteeni istumaan ja haukkumaan. Tämäkin harjoitus nosti Myrskyn viretilaa lisää, jolloin helpotin aluksi asiaa koiralle pitämällä parin toiston ajan vähän kättä patukan/pallon edessä, mutta häivytin sen nopeasti. Jos Myrsky yhtään tökkäsi lelua, merkkasin käytöksen sanomalla ”oho” ja työnsin lelun taskuuni/käänsin selkäni ja aloitin ”koulutuspelin” alusta.

e) Lisäsin kestoa haukkumiselle epäsäännöllisesti vahvistaen. Ihminen vakioi todella helposti asioita ja esimerkiksi 4 haukahduksen rakentaminen on todella helppoa, valitettavasti. Siksi Myrsky sai välillä palkan 3 haukusta, välillä 7, välillä taas 2, välillä 10 haukun jälkeen.

f) Tein kohdan d niin, että seisoin piilolla.  Siirryin siis tiipiihin ja tein sieltä käsin harjoituksia kahdella tavalla. Sekä niin, että heitin koiralle piilolta lelun vahvisteeksi haukusta ja juostuaan takaisin piilolle, pyysin irrotuksen ja uuden haukun. Tai jätin koiran istumaan kauemmaksi piilosta ja vihjeellä ”sano” päästin sen haukkumaan.

g) Vaihdoin piilolle avustajan. Pari treenikaveria ja perheenjäsentä auttoivat käytöksen yleistämisessä: ”sano” tarkoittaa Myrskylle minkä tahansa piilolla kököttävän ihmisen haukkumista, ei vain minun. Oli isoja ja pieniä, naisia ja poikia.

h) Istu ja hauku piilolta löytynyt maalimies (jonka kanssa oli mm. tehty hyppyjä). Tähän maalimies sitten lisäili taistelua yms. Ja kyllä – Myrsky on saanut aina purun piilolta maalimieheltä. Voi olla, että tulen katumaan tätä joku päivä, mutta vielä en ole huomannut sen haittaavan vartiointia.

i) Istu ja hauku piilolla korkeassa viretilassa. Tämän treenin tarkoitus oli nostaa koiran viretila ja opettaa sitä toimimaan korkeassa viretilassa, lähellä ”punaista aluetta”. Tämä video oli heti blogin alussa. Myrskylle ei ole tehty sen elämän aikana kuin kolme tolppatreeniä alta vuosikkaana. Männä kesänä maalimies oli sitä mieltä, että nyt on aika lisätä tehoja ja Myrsky laitetiin ensimmäistä kertaa sitten pentuajan tolppaan ja otettiin ns. ”vietinvaihtoharjoituksia”.

j) Käytöksen yleistäminen eri maalimiehiin + eri kentille. Tämä on tulevaisuuden töitä. Kun käytöksiä yleistetään, helpotetaan ensimmäisillä kerroilla treeniä hetkellisesti.

3. Etene maltillisesti mutta silti ripeästi. Tarkoitus ei ole jäädä hinkkaamaan kutakin em. kriteeriä maailman tappiin saakka, mutta jos kouluttaja etenee liian nopeasti, ei eläin pysy perässä. Itse pyrin hakemaan vähintään 4-5 onnistunutta peräkkäistä toistoa per kriteeri, joskus jopa 8-10. Mutta tiedän kouluttajia, jotka etenevät nopeammin ja kouluttajia, jotka etenevät hitaammin. Absoluuttista oikeaa vastausta tähän ei ole, vaan etenemisnopeus riippuu niin eläinlajista, koulutettavasta yksilöstä kuin koulutettavasta käytöksestä. Vaikeaa, mutta mielenkiintoista tasapainoilua.

4. Ole musta-valkoinen. Toisin sanoen pitäydy kriteerissä, älä esimerkiksi maksa palkkaa tökkimisestä. Positiivinen vahvistaminen ei todellakaan perustu nössöilyyn, vaan siihen, että kouluttajalla on hallussaan eläimen tavoittelemat asiat, joita hän säännöstelee johdonmukaisesti. Eläin oppii hyvin nopeasti, että perseilemällä ei resursseja tipu.

Se, että me Myrskyn kanssa olemme edenneet vartioinnin rakentamisessa yllä kuvattujen vaiheiden mukaisesti, ei tarkoita sitä, että tämä olisi ainoa oikea tapa tehdä asia.  Jokainen voi – ja jokaisen kouluttajan pitää – varioida kriteerit, koulutusjärjestys ja käytettävät vahvisteet oman koiran mukaan. En myöskään ajattele, että meidän touhumme olisi täydellistä tai että siitä pitäisi ottaa mallia.

Pointti on: jos tällainen keskinkertainen kouluttaja, jolla on keskinkertainen koira onnistuu kouluttamaan vartioinnin ilman kovia fyysisiä rankaisuja, mihin kykeneekään taitava kouluttaja lahjakkaan koiran kanssa?

 

Tässä on video, josta näkyvät kriteerit a) ja h):

Tästä videosta näkyy kriteerit e) ja f):

 

Kissa pöydälle, kiitos!

Helsinki International Horse Shown (HIHS) yhteyteen oli pikaisella aikataululla polkaistu yksi ylimääräinen päivä – 4YourHorse – jossa käsiteltiin kilpahevosten hyvinvointia ja positiivista vahvistamista hevosten kouluttamisessa. Kimmokkeena tälle päivälle toimi niin sanottu piaff –kohu, joka syntyi, kun eräässä valmennustilanteessa oli videoitu hevosen väkivaltaista ”koulutusta”.

Yksi 4YourHorse –päivän ohjelmanumero oli paneelikeskustelu, jonka yhtenä teemana oli ”etiikka”. Tämä ilahdutti minua suuresti, sillä en todellakaan ole aikaisemmin törmännyt hevos- enkä koiraurheilussa tällaiseen keskusteluun. Sinänsä panelistit oli huonosti valittu, sillä he olivat kaikki kovin samaa mieltä, jolloin todellista keskustelua ei syntynyt. Mutta jo se, että etiikka otetaan tietoisesti käsittelyyn, on iso asenneaskel eteenpäin.

Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki kouluratsastaja Terhi Stegars. Ei ainoastaan siksi, että hän omien sanojensa mukaan antaa kalliiden ratsujensa viettää hevoselle lajityypillistä elämää ja pitää heitä ystävinä kilpailuvälineiden sijaan, vaan siksi, että hän osoitti todella suurta rohkeutta eräällä kommentillaan. Hän peräänkuulutti kilpailuihin laajempaa ja tehokkaampaa valvontaa ja sanoi, että kouluratsujen hyvinvoinnin tarkastelussa ei tulisi juuttua hevosten hyperfleksioon; se ei ole ainoa epäkohta. Kouluratsastusaitojen ulkopuolella tapahtuu paljon muutakin, johon tulisi kiinnittää huomiota.

Itse koiraurheilua sivusta seuranneena ja hitusen siihen itsekin osallistuneena tiedän, että tällaisilla kommenteilla et todellakaan saa ystäviä kilpaurheilijoiden joukosta. Se, että nostaa eläinten kohtelun epäkohtia esille tai jopa puuttuu niihin konkreettisesti, aiheuttaa valtavaa painetta ja painostusta kyseistä henkilöä kohtaan.  Puhun omasta kokemuksesta. Olin yli 10 vuotta sitten todistamassa todella huonoa eläimen kohtelua, jota myös väitettiin ”koulutukseksi”. Itse olin niin vellihousu, etten vienyt asiaa eteenpäin, mutta onneksi eräs toinen henkilö vei. Minun tehtäväkseni jäi vain kertoa liiton edustajalle se, mitä näin. Tämän seurauksena kaksi henkilöä sai määräaikaisen kilpailukiellon. Tuon prosessin aikana minuun kohdistettiin muiden kilpailulajia harrastavien taholta kovaakin painostusta; minulle soiteltiin, minua syytettiin ”oman pesän likaamisesta” ja minulle annettiin porttikielto harjoituksiin. Minun kohdallani tarina sai kyllä sikäli onnellisen lopun, että minua ei potkittu yhteisöstä lopullisesti pois.

Tätä epäkohtiin puuttumisen vaikeutta nostaa ansiokkaasti esille myös Suomen eläintenkouluttajat ry:n pj Miia Kantinkoski Yle uutisten haastattelussa. Nyt nimittäin HIHS:n hevosurheilun etiikkakeskustelun kanssa samaan aikaan uutisoitiin sähkön käytöstä koirien koulutuksessa otsikolla ”Koiria koulutetaan niin, että ne huutavat kivusta”. Palveluskoiraliitto reagoi uutiseen nopeasti omalla vastineellaan, jossa ei kokonaan kiellä ilmiön olemassaoloa, mutta toteaa sen marginaaliseksi ja tapahtuvan ensisijaisesti muualla kuin tavoitteellisen harrastamisen puitteissa, minkä uskon olevan totta. Rikosilmoituksia ja todisteita peräänkuulutetaan.

Palveluskoiraliiton reaktio on sinänsä ihan ymmärrettävä, mutta harmillisen veltto eettisesti, jos ilmiö kuitenkin on edes jossain määrin totta. En käsitä miksi jäädä hevosurheilun tapaan odottamaan salavideointia ja kohua ennen kuin nostetaan kissa pöydälle ja aletaan puhua kouluttamisen etiikasta ja eläinten hyvinvoinnista. Väitän edelleen, että some-maailmassa kaikki on ennemmin tai myöhemmin julkista. Koiraurheilun julkisuuskuvan vuoksi kannattaisi olla fiksu ja ennakoida, eikä jäädä odottamaan julkista likapyykin pesua. Keskustelu hevos- ja koiraurheilun etiikasta ja eläinten hyvinvoinnista jatkuu ihan varmasti. Kivikaudelta on tultava 2000-luvulle, kuten eräs arvostamani kouluttaja on todennut.

Lusikka kauniiseen käteen

 

Vierailtuani rajavartiolaitoksella olen ollut taas yltä päältä suojelukärpäsen puremilla paukamilla. EU:n sisäinen koiranohjaajien koulutusprojekti (Frontex) perustuu täysin positiiviseen vahvistamiseen – myös suojelun osalta – ja siinä on mukana useita EU-maita. Rajan äijät käyvät positiivisen vahvistamisen huippuopissa ja sitä oppia sovelletaan nyt Suomessakin. Tulokset ovat erittäin hyviä. Jo kokemuksena oli siistiä kohdata kokenut maalimies, joka puhui kanssani samaa koulutuskieltä.

Yleensähän suojelutyöskentely on erittäin maalimieskeskeistä ja ohjaaja on lähinnä statisti ja liinankäyttäjä. Kun lähdetään kouluttamaan suojelua positiivisesti vahvistaen, tämä asetelma käännetään täysin päälaelleen. Ensinnäkin koiran ohjaaja rakentaa koiralle pohjat eli käytökset ja yleistää ne maalimiehelle. Toiseksi, oleellinen osa työskentelyä on se, että vahvisteet tulevat myös koiran ohjaajalta, ei vain maalimieheltä purun muodossa. Itse asiassa jo Ivan Balabanov on tuonut kirjassaan Advanced Schutzhund (1999) esille sellaisia oleellisia pointteja, joita Jussi Pasenenkin meille rajan treeneissä toi esille:

1. Irrotukset tehdään vaihtamalla.
2. Koiran on haluttava leikkiä ohjaajan kanssa, vaikka maalimies on näkyvissä.

Eli koiralta olisi mielellään löydyttävä vahvaa saalistuskäyttäytymistä ja ohjaajan on osattava sekä leikkiä että kouluttaa. Jo Hirmun suojeluharjoituksissa noudatin simppeliä ajatusta, että koulutan käytökset itse ja siirrän/yleistän ne sitten maalimieheen. Ongelmaksi tuli otetyöskentely, sillä käkkärä on kuin singeri ja tämän asian jätin maalimiehelle. Saalistuskäyttäytymistä ei sen sijaan tuosta koirasta ole tarvinnut kaivella.

Jokseenkin ironisesti Myrsky (spn) onkin sitten päinvastainen tapaus: ote on syvä ja vakaa, mutta saalistuskäyttäytyminen ei ole sen vahvin puoli ja sen lisäksi sen mielestä on aika mukava omia tavaroita. Lisäksi olen jokseenkin surkea leikkimään. Olen toki ollut tietoinen tästä haasteesta ja työstänyt sitä laiskanpulskeasti, mutta samalla vähän luottanut ja ajatellut, että jätän saalistamisen kunnollisen avaamisen maalimiehelle. NOT. Tässä on nyt sitten otettu lusikka kauniiseen käteen ja harjoiteltu ihan peruskauraa patukoiden kanssa.

Otteen työstämisen suhteen yritin vänkyttää Jussille, että ihan kamalan vaikeaa koiran ohjaajalle ja näin vanhallekin ihmiselle vielä (olen huomannut, että välillä on erittäin kätevää mennä iän taakse piiloon). Eivät menneet piipitykset läpi. Nyt Hirmu toimii oivallisena harjoituskappaleena, kun harjoittelen otteen muokkaamista.

Omaa mukavuusaluetta on pitänyt laajentaa reippaalla kädellä.

There is no such thing as free lunch

Ihmiset tuntuvat usein ajattelevan voivansa kokeilla positiivista vahvistamista tai ”naksuttelua” ja samalla jatkaa rinnalla entiseen malliin negatiivisesti vahvistaen (antavat systemaattisesti palautetta eläimen käytökselle lisäämällä eläimen elintilaan jotain epämiellyttävää ja vahvistamalla haluamaansa käyttäytymistä poistamalla tuon epämiellyttävän). Valitettavasti tällainen sekakäyttö ei toimi kaikilta osin, jolloin tehdään virheellinen johtopäätös, ettei positiivinen vahvistaminen toimi. Yritän nyt mutkan kautta pohtia syitä sille, miksi moni ”naksuttelua” kokeileva kohtaa ongelmia.

Tykkään tarkastella kouluttamista ikään kuin koulutuspelinä, jolla on säännöt. Eläin ei tietenkään lähtökohtaisesti tunne näitä sääntöjä, vaan ne tulee sille opettaa. Mielestäni kaikkein tärkein sääntö on:

Saat vahvisteen vasta, kun luovut siitä
ja teet käytöksen x. 
(x = kriteeri, jonka määrittelee kouluttaja)

Tämä sääntö on voimassa sekä koulutuksen alkuvaiheessa, kun vasta muokkaamme käytöstä, mutta myös siinä vaiheessa, kun lähdemme ottamaan käytöstä ärsykekontrolliin (vaihe, jossa eläin ei saakaan enää vahvistetta oma-aloitteisista käytöksistä, vaan sen on odotettava vihjettä). Luopuminen on ensimmäinen asia/sääntö, joka eläimelle kannattaa opettaa.

Aina kun kouluttaja koulutuspeliä pelatessaan muuttaa kriteeriä – palkkaa ei tipukaan enää samasta asiasta kuin aikaisemmin – tapahtuu eläimen turhautumista. Turhautuminen ja siihen liittyvät tunteet kuuluvat oppimiseen. Kuinka paljon turhaumaa ilmenee ja miten turhautuminen ilmenee, riippuu eläimen temperamentista ja oppimishistoriasta. Eläin voi luovuttaa, suuttua tai yrittää enemmän.

Jos kouluttajalla on käsissään eläin, jolle ei ole opetettu yllä mainittua sääntöä, se voi siis äärimmillään poistua paikalta tai tulla silmille. Koirien kanssa tämä ei useinkaan ole kouluttajan kannalta ongelma, mutta kun 700 kg painava hevonen alkaa osoittaa kiukustumisen merkkejä, voi se olla vaarallista. Oppimisen ja nousujohteisen kouluttamisen kannalta liiallinen turhautuminen on aina ongelma. Kriteerihyppäykset kannattaa näiden kärsimättömien ja kokemattomien oppijoiden kanssa pitää todella pieninä, vaatimustasoa kasvattaa todella pienin askelin, että saamme kasvatettua eläimen sinnikkyyttä ja impulssikontrollia. Itseluottamus, uskallus ja itsehillintä kasvavat eläimilläkin harjoittelun myötä.

Se, että eläin luovuttamisen tai kiukustumisen sijaan yrittää enemmän tai kokeilee jotain muuta, vaatii myös sitä, että eläin on opetettu käyttämään omia aivojaan. Koulutuspelin toinen sääntö:

Keksi itse mikä on x.

Ensiarvoisen tärkeää on, että eläimetkin NAUTTIVAT ongelmanratkaisusta, oivalluksen hetkistä. Tätä on tutkittu mm. lampailla ja todella mielenkiintoisia ovat myös Jaak Pankseppin esittämät ajatukset siitä, miten ”seeking system” (vrt. ”appetitive behaviours”) on eläimelle palkitsevampi tila kuin itse vahvisteen saavuttaminen (consummatory behaviours, jotkut puhuvat vielä nykyäänkin viettipäämäärän saavuttamisesta). Eli saalistaminen on palkitsevampaa kuin saaliin syöminen, ongelmanratkaisu on palkitsevampaa kuin sen avulla saavutettu primäärivahviste. Tämä selittyy sillä, että etsintävaiheessa kehossa erittyy dopamiinia, mikä on koukuttavampi hormoni kuin endorfiini, jota puolestaan erittyy esimerkiksi syödessä. Tarkastellessamme ongelmanratkaisua fysiologian kannalta, teemme siis positiivisessa vahvistamisessa eläimistä ongelmanratkaisunarkkareita, jotka rakastavat oppimista. Tätäkin tietysti voi pohtia eettiseltä kannalta, että onko sekään oikein.

Jotta eläin todella pystyy heittäytymään kokeilemiseen, sillä ei saa olla takaraivossaan rankaisun pelkoa. Ja se siellä väistämättä on, jos kouluttaja kuljettaa mukanaan systemaattisesti myös positiivista rankaisua. Jokainen P+ syö arvoa sekä kouluttamisen prosessilta että itse vahvisteelta. Ja huom! tällöin myös negatiiviselta rankaisulta = pettymys palkkion menettämisestä ei ole niin suuri.  Järjettömin kuulemani koulutusohje on se, että ensimmäistä, luopumista koskevaa sääntöä eläimelle opettaessa tulee käyttää taluttimesta nypyttämistä tai muuta positiivista rankaisua eläimen katsoessa vahvistetta, josta luopumista sille opetetaan.

Joillekin yksilöille myös negatiivinen rankaisu voi olla lannistava tai jopa musertava, joten ei senkään käyttäminen ole tie onneen. Kouluttajan tulee katsoa aina kokonaisuutta: yksilöä, sen temperamenttia ja oppimishistoriaa, sekä suhteuttaa ne kriteereihinsä.

Kyllästyttääkö?

Kohtaan todella usein kouluttajia, jotka ovat huolissaan siitä, että eläin kyllästyy koulutukseen, jos koulutettava käytös on liian helppo.

Facebookissa kiertää hauska video, jossa koira ei saa kopattua sille heitettyjä herkkuja. Keskustelu polveili tästä onnettomasta yksilöstä ja sen kohtalotovereista keittiön lattiaa tuijottaviin koiriin, jotka poimivat pöydältä lattialle putoavat palaset. Käytännössähän on kysymys käytöksestä, jota vahvistetaan: lattiaan tuijottaminen. Voiko enää yksinkertaisempaa ja tylsempää käytöstä olla? Ei taatusti. Ja silti koirat jaksavat toistaa tuota käytöstä todella intensiivisesti päivästä toiseen.

”Helppo” ei ole synonyymi sanalle samanlaisena toistuva. Jos kuvio kokonaisuudessaan toistuu aina samanlaisena, on olemassa kyllästymisen vaara. Jos esimerkiksi purkkiradalla on aina sama määrä samanlaisia purkkeja, joissa on aina samat hajut samalla konsentraatiolla ja vahviste on aina sama, todennäköisesti silloin eläin kyllästyy ennemmin tai myöhemmin. Mitä enemmän eläin arvottaa kouluttajan käyttämää vahvistetta, sitä myöhemmin kyllästyminen tulee. Jaksaahan ihminenkin vääntää yksikätisen (peliautomaatti) kahvaa melko pitkään, vaikka kuvio ei juurikaan muutu.

Kun kouluttaja hoksaa ottaa mukaan varioinnin, pelistä tulee mielenkiintoisempi, vaikka käytös olisi eläimelle helppo. Enkä nyt tarkoita vain vahvistamisen variointia erilaisin vahvisteaikatauluin. Esimerkiksi purkkiratakoulutuksessa voi varioida:

– purkkien määrää, laatua, sijaintia, liikkumista radalla
– hajujen konsentraatiota
– häiriöhajuja
– kouluttajan sijaintia
– vahvistetta ja tapaa antaa se (jo yksistään tästä löytyy laiskalle kouluttajalle iso vaihtelupankki)
– koulutuspaikkaa ja koulutusympäristön häiriöitä
– koulutusaikaa

Hauskin näkemäni koira ihan selvästi huusi ”Tule esiin sieltä, sinut on nähty!” haistettuaan kesyhiiren hajun häiriöhajupurkissa. Samalla se otti myyräloikkavalmiuden ja keskittyi hetken vaanimaan purkkia. Se lopetti tuon toiminnan todella nopeasti ja keskittyi sen jälkeen  kuuman hajun etsimiseen, mutta kokemus oli sille ilmeisen sykähdyttävä ja toi mielekkyyttä harjoitteluun kokonaisuudessaan.  Joskus koirat käyvät tietyssä koulutusvaiheessa purkkiradalla tutkimassa kaikki purkit ihan silkkaa uteliaisuuttaan ennen kuin ilmaisevat kuuman. Se ei tietenkään ole toivottavaa – vaikka minusta se onkin hauska osoitus niiden kyltymättömästä uteliaisuudesta – ja voi tietysti kysyä onko häiriöhajut laitettu tällöin liian aikaisin mukaan radalle.

Lattiaa tuijottavat koirat pelaavat siis jännittävää peliä: koskaan ei tiedä mitä lattialle putoaa ja kuinka paljon. Ja kun ottaa huomioon, että tätä peliä pelataan sangen pienellä variaatiolla, saa meidän oikeista koulutuspeleistämme – niistä helpoistakin – todellisia jännitysnäytelmiä, kun kouluttaja vähän rassaa aivojaan ja käyttää mielikuvitustaan. Se on peli, joka koukuttaa molemmat.

Edit 30.8.2016
Kirjoitin aiheesta pidemmän artikkelin, joka julkaistiin Caniksessa 4/2015.  Ohessa jutun kuvaton versio, jonka osittainenkin käyttö, kopioiminen ja levittäminen on kielletty ilman kirjoittajan lupaa.
Kyllästyttääkö