Kyllästyttääkö?

Kohtaan todella usein kouluttajia, jotka ovat huolissaan siitä, että eläin kyllästyy koulutukseen, jos koulutettava käytös on liian helppo.

Facebookissa kiertää hauska video, jossa koira ei saa kopattua sille heitettyjä herkkuja. Keskustelu polveili tästä onnettomasta yksilöstä ja sen kohtalotovereista keittiön lattiaa tuijottaviin koiriin, jotka poimivat pöydältä lattialle putoavat palaset. Käytännössähän on kysymys käytöksestä, jota vahvistetaan: lattiaan tuijottaminen. Voiko enää yksinkertaisempaa ja tylsempää käytöstä olla? Ei taatusti. Ja silti koirat jaksavat toistaa tuota käytöstä todella intensiivisesti päivästä toiseen.

”Helppo” ei ole synonyymi sanalle samanlaisena toistuva. Jos kuvio kokonaisuudessaan toistuu aina samanlaisena, on olemassa kyllästymisen vaara. Jos esimerkiksi purkkiradalla on aina sama määrä samanlaisia purkkeja, joissa on aina samat hajut samalla konsentraatiolla ja vahviste on aina sama, todennäköisesti silloin eläin kyllästyy ennemmin tai myöhemmin. Mitä enemmän eläin arvottaa kouluttajan käyttämää vahvistetta, sitä myöhemmin kyllästyminen tulee. Jaksaahan ihminenkin vääntää yksikätisen (peliautomaatti) kahvaa melko pitkään, vaikka kuvio ei juurikaan muutu.

Kun kouluttaja hoksaa ottaa mukaan varioinnin, pelistä tulee mielenkiintoisempi, vaikka käytös olisi eläimelle helppo. Enkä nyt tarkoita vain vahvistamisen variointia erilaisin vahvisteaikatauluin. Esimerkiksi purkkiratakoulutuksessa voi varioida:

– purkkien määrää, laatua, sijaintia, liikkumista radalla
– hajujen konsentraatiota
– häiriöhajuja
– kouluttajan sijaintia
– vahvistetta ja tapaa antaa se (jo yksistään tästä löytyy laiskalle kouluttajalle iso vaihtelupankki)
– koulutuspaikkaa ja koulutusympäristön häiriöitä
– koulutusaikaa

Hauskin näkemäni koira ihan selvästi huusi ”Tule esiin sieltä, sinut on nähty!” haistettuaan kesyhiiren hajun häiriöhajupurkissa. Samalla se otti myyräloikkavalmiuden ja keskittyi hetken vaanimaan purkkia. Se lopetti tuon toiminnan todella nopeasti ja keskittyi sen jälkeen  kuuman hajun etsimiseen, mutta kokemus oli sille ilmeisen sykähdyttävä ja toi mielekkyyttä harjoitteluun kokonaisuudessaan.  Joskus koirat käyvät tietyssä koulutusvaiheessa purkkiradalla tutkimassa kaikki purkit ihan silkkaa uteliaisuuttaan ennen kuin ilmaisevat kuuman. Se ei tietenkään ole toivottavaa – vaikka minusta se onkin hauska osoitus niiden kyltymättömästä uteliaisuudesta – ja voi tietysti kysyä onko häiriöhajut laitettu tällöin liian aikaisin mukaan radalle.

Lattiaa tuijottavat koirat pelaavat siis jännittävää peliä: koskaan ei tiedä mitä lattialle putoaa ja kuinka paljon. Ja kun ottaa huomioon, että tätä peliä pelataan sangen pienellä variaatiolla, saa meidän oikeista koulutuspeleistämme – niistä helpoistakin – todellisia jännitysnäytelmiä, kun kouluttaja vähän rassaa aivojaan ja käyttää mielikuvitustaan. Se on peli, joka koukuttaa molemmat.

Edit 30.8.2016
Kirjoitin aiheesta pidemmän artikkelin, joka julkaistiin Caniksessa 4/2015.  Ohessa jutun kuvaton versio, jonka osittainenkin käyttö, kopioiminen ja levittäminen on kielletty ilman kirjoittajan lupaa.
Kyllästyttääkö

Arvot murroksessa

Hevosharrastajia koskettanut ”piaff-kohu” on kirvoittanut runsaasti keskusteluja siitä, minkälainen hevosten kouluttaminen on eettisesti hyväksyttävää. Toinen merkittävä ja mielenkiintoinen näkökulma on käsitellyt puuttumisen ja sivusta katsomisen problematiikkaa. Olen pohtinut näiden lisäksi myös järjestäjän vastuuta ja tätä kautta myös erilaisten yhdistysten ja kattojärjestöjen vastuuta siitä, miten eläimiä käsitellään ja koulutetaan erilaisten harrastus- tai kilpailulajien puitteissa. Olen aiemminkin peräänkuuluttanut eri tahojen vastuuta Palveluskoirat -lehdessä, enkä malta olla palaamatta aiheeseen.

Vaikka ”piaff-kohu” kuohuikin (ja kuohuu jälkimainingeissa edelleen) hevosmaailmassa, ei esimerkiksi koiraharrastusmaailman kannattaisi ohittaa tapahtunutta, vaan ottaa siitä opikseen. Maailma muuttuu, arvot muuttuvat ja tässä mukana on muututtava myös eri harrastuslajien ja elinkeinojen toimintakulttuurit. Tohtori Juho Rahkonen kirjoitti taannoin Talouselämä -lehdessä (11/2014) suomalaisen yhteiskunnan muuttuvasta arvoperustasta. Hänen mukaansa yhteiskuntamme feminisoituu eli muuttuu paitsi entistä liberaalimmaksi ja suvaitsevammaksi, myös yhteiskunnaksi, jossa vallitsevat modernit ja humanistiset arvot. Nämä arvot ovat tyypillisiä tämän päivän nuorille naisille ja näihin arvoihin sisältyy myös ajatus eläinten hyvinvoinnista ja jopa oikeuksista, vaikka Rahkonen ei artikkelissaan eläimiä nostakaan erikseen esille.

Myös yritysmaailmassa arvot ovat nousseet toiminnan keskiöön. Gävertin ja Tikan (Talouselämä 8/2015, s. 59-60) mukaan menestyvien yritysten toiminnan tavoite ei enää ole vain voiton tuottaminen, vaan myös sosiaalisen ja kulttuurisen arvon luominen, yhteiskunnallisten ongelmien ratkaiseminen. Eettinen arvopohja korostuu siis tulevaisuudessa yritystoiminnassakin.

Miten tämä sitten liittyy erilaisiin hevos- ja koiratapahtumiin tai tuotantoeläinten hyvinvointiin? No siten, että ihmiset ovat kiinnostuneita yhä enemmän eläinten hyvinvoinnista ja vaativat niin alan yrittäjiltä kuin muilta toimijoilta eettisesti kestäviä arvoja ja toimintaa. Teknologia ja some ovat mahdollistaneet nopean tiedonkulun, puskiin ja maneeseihin vetäytyminen ei ole pitkässä juoksussa ratkaisu vanhoissa, eläinten hyvinvoinnin vaarantavissa toimintatavoissa pitäytymiseen. Epäeettiset toimintatavat päätyvät ennemmin tai myöhemmin julkisiksi. Avoimuus ja katseita kestävä toiminta tulee olemaan toiminnan edellytys, vallitsevien arvojen kanssa ristiriidassa olevasta toiminnasta tehdään loppu.

Myös vastuun kantaminen yleisemmällä taholla kuuluu oleellisesti tähän arvomurrokseen. Tuomareiden ja tapahtumajärjestäjien tulee keskeyttää epäasiallinen käyttäytyminen ignooraamisen tai peräti asiasta huomauttavien katsojien vihaisen mulkoilun sijaan. Yksittäisten tapausten käsittelyä on vietävä eteenpäin ja kattoyhdistysten ja -järjestöjen on luotava uskottavuutta arvoilleen (ja toiminnalleen) viestimällä, että eläinten hyvinvoinnin vaarantava toiminta ei ole sallittua ja että sillä on seuraamuksia (= rangaistuksia).  Edelleen yhdistysten ja järjestöjen on tuotettava koulutusta ja materiaalia, joka tukee toiminnan arvoja. Useinhan eläinten väkivaltainen käsittely kumpuaa puutteellisista tiedoista ja taidoista.

Kyynikkokin voi lohduttautua ajatuksella, että arvot ovat sukupolvisidonnaisia. Vaikka vanhat jäärät ja heidän arvonsa jakavat harrastajat vielä pistävätkin hanttiin arvomurrokselle, hekin kokevat ennen pitkää luonnollisen poistuman ja uudet sukupolvet uusine arvoineen astuvat ohjaksiin. Eri asia sitten on se, onko järkevää jäädä tätä poistumaa odottamaan. Harrastuslaji voi olla kuopattu aikaisemmin kuin jäärä.

(p.s. Tämä kirjoitus ei ole hyökkäys mitään yksittäistä harrastuslajia vastaan, vaan tarkoitettu kaikille niille, jotka kouluttavat ja käsittelevät eläimiä jonkun harrastuksen puitteissa.)